Aatonaatto. Hiljaista, rauhallista. Odottelemme jouluvieraitamme, erityisesti Miska-pikkuista. Hommat on suurimmaksi osaksi tehty, mitä nyt viimeiset huomenna. Olohuoneesta kantautuu joulumusiikin säveliä. Istun ja kirjoitan. Sain juuri tutulta tervehdyksen sähköpostissa. Kortteja on lähetetty ja saatu. Mukavia nämä vanhan ajan viestit. Menneet vuosikymmenet kuiskailevat. Meidän ikäluokka ei ole niin vahvasti fiksautunut facebookeihin, someen tai instagrammiin. Ainakin  jouluna odottaa enemmän rauhaa, tunnelmaa, visuaalista iloa kuusineen ja koristeluineen, hyvää ruokaa ja hyvää yhdessäoloa. Se täyttää mielen ilolla. Iloista, henkevää joulua kaikille!

Joulu käsitetään perhejuhlaksi, ehkä liikaakin. Tulen toisinaan ajatelleeksi yksinäisiä ihmisiä, jotka jouluna tuntevat itsensä vielä enemmän yksinäiseksi. Olisi huomaavaista pyytää mukaan, jos lähipiirissä on sellaisia ihmisiä. Ei yksi ihminen tai muutamakin paljon vaivaa tai kuluja lisää. Ruokaa tulee kuitenkin tehtyä liikaa ja ilon jakaminen on ilmaista. Kaikki eivät kuitenkaan halua tai uskalla tulla, koska olemme niin perhesidonnaisia. Tällainen ajattelu on aivan turhaa, joukossa ilo tiivistyy.

Yksinäisyys on muutenkin aikamme vakava ongelma. Seuraa kaivattaisiin niin koteihin kuin yhteisötiloihinkin. Vaikka asuukin ehkä senioritalossa tai vanhainkodissa, virkistyksen järjestäminen saattaa olla vähäistä. Osalla voi olla heikko liikuntakyky ja jotkut peräti sänkyyn sidottuja. Päivät ovat pitkiä. Onneksi nyt on otettu mediassa asia esille ja se on synnyttänyt hyvää toimintaa. Mutta saattaa olla, että kun huomio loppuu, toimintakin vähenee. Asiaa pitäisi pitää jatkuvasti esillä ja meidän kunkin olisi hyvä yrittää mahdollisuuksien mukaan tehdä oma osuutemme, lähteä liikkeelle. Enemmän se antaa kuin ottaa, ihan varmasti.

Yksinäisyyttä on myös nuorempien keskuudessa, perheissä ja ihan nuorillakin. Yritetään katsella ympärillemme välittävin silmin.

Niin se meidän suvun pikkujoulu tuli ja meni. Hauskaa oli, uskoakseni kaikilla. Lapsillamme oli aikoinaan tapana pitää esityksiä jouluna,  juhlissa ja jopa silloisen taloyhtiömme tilaisuuksissa. He perustivat "yhtymän" Kolmio Oy, joka aina suunnitteli esitykset ja esitti. Aikuistumisen myötä homma raukesi, mutta nyt lapsenlapsemme jatkavat perinnettä omalla panoksellaan. Oli upeaa katsella, kun sisarenityttären kymmenen vuoden kieppeillä olevat tytöt esittivät tanssia ja jumppaa musiikin säestyksella ja ottivat sitten pikku Miskan mukaan. Voi sitä iloa, mikä heidän ja Miskan kasvoilta loisti, kun istuimme takkahuoneessa piirissä ympärillä katselemassa. Miska otettiin mukaan ihan suvereenina jäsenenä ja hän yritti tosiaan parhaansa, katsoi, miten isommat tekevät ja teki perästä niin kuin osasi. Uskomaton tuo itseluottamus, mikä pienellä ihmisellä voi olla. Kolmio Oy perustettiin uudelleen ja varmaan jatkuu. Yksi lapsenlapsista oli tosin venähtänyt jo niin isoksi, että tyytyi katselemaan meidän joukossa. Mutta hänkin viihtyi.

Ylihuomenna on sitten miehen suvun bileet, erilaiset, koska aivan pikkuisia ei ole enää Miskaa lukuunottamatta. Hauskaa silti tavata, kahvitella ja rupatella. Viisi perhettä koolla lapsineen ja lapsenlapsineen. Kyllä kuulumisia riittää eikä kasvokkain tavata vuoden mittaan kaikkien kanssa kovin usein. Joulun aika on ihanaa. Nyt kun on viisastunut niin paljon, ettei suotta rehki ja raada liikaa. Osaa ottaa joulun jouluna, keskittyä sen tunnelmaan, rauhaan ja läheisyyteen.

Kohta on taas joulu. Niin se aika vilistää. Säät olivat viime joulun alla muistaakseni joltisenkin samanlaiset kuin nyt. Tuhruista, sateista, harmaata. Vaan eipä masennuta. Joulu tulee sittenkin. Joskus kun taivaanvalo pilkistää pilven raosta, tuntuu upealta. Pitäisi käydä tontilta hakemassa kuusi, kun pikkuinen tulee kylään. Moneen vuoteen emme ole kuusta hakeneetkaan. Nyt täytyy. Jotkut pakenee joulua ulkomaille, risteilylle tai ravintolaan. Me ei osata eikä haluta. Joulun voi viettää myös rauhallisesti ilman isompia lahjapinoja, hyvän ruoan ja hyvän mielen kanssa, tavata sukulaisia ja lueskella ehkä lahjaksi saatuja kirjoja.
Saattaa olla, ettei tule lunta jouluksi. Ei haittaa, ei tarvitse liukastella, säästyy monta lonkkaa ja  rannetta. Laitoimme jo jouluvalot ulos. Kynttilöiden kanssa pitää nyt olla säästeliäs ja varovainen sisätiloissa. Pikkuinen kun ehtii kaikkialle.
Launtaina on  meidän suvun pikkujoulu meillä, seuraavana lauantaina miehen suvun lankomiehen perheen luona. Nämä tapaamiset ovat aina mukavia. Muuten ei välttämättä nähdäkään kaikkien kanssa niin usein. Näitä odotellessa hyvää joulua kaikille!

Marraskuu, hämärää, tihkuista. Tottakai.

Uutistunku se vasta hurjaa onkin. Tilanne Itä-Ukrainassa ei ota rauhoittuakseen. Media työntää silmät korvat täyteen levottomuuksia. Hyvä dokumentti sentään tuli, Unkarista ja Berliinin muurin viime hetkien taustoista. Koskettava dokumentti. Ei ole aina helppoa olla päättäjänä, ei tosiaankaan. Rehellisiä, vastuuntuntoisia sellaisia on harvassa. Unkarin silloinen nuori johtaja kuului näihin harvoihin ja viisaisiin. Hienoa havaita, että sellaisiakin on tai on ainakin ollut.

Ikävää oli seurata sitä vastoin Luxenburgin veroparatiisikäytänteitä. Kaikki tuntuu onnistuvan käsiä levittelemällä. Maksamista riittää meille kelpo kansalaisille, jos vastuunkantajat ovat ulkoistaneet tuossa määrin vastuunsa. Mitenkään minun aivoihini ei mahdu se, miksi näin menetellään. Ymmärrän kyllä jotenkin välistä vedon. Se lienee ihmisillä karvoissa jo syntyessään. Mutta en ymmärrä, että sen tarvitsee olla noin kohtuutonta. Että ei makseta käytännössä mitään. Miksi ??? Jos on paljon annettu, eikö siitä voisi  jakaa tilkan myös yhteiseen hyvään. Hiekanmurusen verran. Jos ei muun, niin oman mielentasapainon vuoksi.

Onko ajattelu luvanvaraista?

Työttömyys revähtää käsiin. Joukkoirtisanomisia, firmojen uudelleenorganisointia, monien toimijoiden konkursseja.
Tähän on tultu. Työ alkaa olla harvojen herkkua. Ja kuitenkin tälle voisi tehdä paljonkin. Työtä voisi jakaa, pilkkoa työpäivä useammalle toimijalle. Tai työviikko, työvuosi. Eihän pilkkeillä elä. Ei varmaankaan. Mutta nytkin maksetaan sosiaalitukia. Tuki voisi täydentää palkkaa. Olisihan toki parempi, että ihmiset eivät kokonaan vieraannu ansiokäsitteestä. He pysyisivät jaetun työn kautta työkykyisinä ja työhaluisina, työhön paremmin kelpaavina. Eihän tässä tarvitsisi tehdä muuta kuin siirtää taskusta toiseen, mutta ihmisten kannalta oikeudenmukaisemmin.
Sitä paitsi ei ole mitään järkeä meikäläisen kaltaisessa tukiviidakossa, joka on äärettömän tehokas työhön hakeutumisen este. Ei kannata, kun karenssi iskee. On puhuttu yhden luukun järjestelmästä ja siihen pitäisi totta totisesti päästä. KELALLE koko höskä. Yksi luukku ja yksi tuen harkitsijataho. Pois kaikki keinotekoiset esteet ja poliittiset ripustukset. Jokaisella kyllin terveellä kansalaisella pitää olla oikeus ja mahdollisuus työhön. Ei sitä saa tahallaan jarruttaa. Ei kasvattaa työvoimareservejä poliittisesti tarkoitushakuisesti.
Sitäpaitsi, jos näitä tukiryteikköjä putsattaisiin ja järkiperäistettäisiin, kansalaisten innovatiivisuus todennäköisesti kasvaisi. Olisi helpompi suunnitella myös omia ja pienimuotoisempia ansaintatapoja.
En uskalla kehoittaa ketään yrittäjäksi, jollei hänellä ole selkeää ja varmaa näkemystä, että homma pelittää. Hutera yrittäminen päättyy usein pikaisesti, menee rahat ja itsetunto. Mutta voisi kyllä ajatella yhteisyrityksiä, kimppaa jonkun alan osaajista, työstä pois potkittuja tai muutoin tietoa ja taitoa hankkineita, voisi pistää hynttyyt yhteen ja perustaa jonkin sortin firma. Pienemmällä rahalla ja kohtuullisemmalla vastuulla. Vähän niinkuin kehitysmaiden naisille ideoiduissa yrityksissä. Ei menisi talot ja tavarat, vaan voisi jopa onnistua.

Homeloukku

Meitä suomalaisia on totuttu pitämään rehellisinä ja velvollisuudentuntoisina. Emme taida olla. Miten muutoin on mahdollista holtittomaksi räjähtänyt homeongelma. Laitokset, koulut ja kodit vaarallisia paikkoja olla ja elää. Allergiset kansalaiset eivät sitä kestä. Monet niistäkin, jotka eivät tiedä olleensa allergisia, tulevat sellaisiksi. Homepölyallergia näyttää olevan vakava sairaus. Itselläni ei ole siitä kokemusta, mutta en usko, että ihmiset pystyvät tai haluavat niin rankasti näytellä. Pahasti altistunut joutuu lähtemään yön selkään, tuuleen ja pakkaseen, jos kohtaus iskee. Miten on tähän tultu? Miten on niin kiire, ettei uudisrakennusta ehdi kuivattaa, vaan isketään pinnoitteet päälle ja tilanne on valmis. Uusi rakennus alkaa homehtua. Tai miten on mahdollista, että lattioiden alle jätetään kosteaa rakennusjätettä ja tulos on äskeisen kaltainen. Kuinka saadaan rakentaa ilman tehokasta valvontaa? Kuinka tekijän ja teettäjän omatunto venyy noin vastuuttomaan puuhasteluun. Se ei ole vain terveysriski. Se on myös taloudellinen riski. Purkaminen ja korjaaminen ei ole helppoa eikä halpaa. Kuka maksaa? Me kuningaskuluttajat kai useimmiten, jos rakentaja ehtii luiskahtaa näkymättömiin. Vähän enemmän välittämistä, hyvät ihmiset. Ja silmät auki joka iikka, joka joutuu rakentamisen tai remontoimisen kanssa tekemisiin olipa kummalla puolen aitaa tahansa. Tällä kehitykselle on saatava loppu.

Huomaan pahan kerran laiskistuneeni tämän blogin suhteen. Kiireitäkin on kyllä ollut.

Laitan nyt muutaman afon alkajaisiksi. Josko sitten havahtuisin enemmän kirjoittelemaan.


Anna itsellesi vielä tämä mahdollisuus.

Itseäsi et voi ulkoistaa.

Aamulla avoin kirja, illalla tekisit ehkä toisin.

Palikoita voi siirrellä, kunnes ne kerätään pois.

Niin kauan kuin olet matkalla, voit vaihtaa suuntaa.

Itsensä mittainen, tai sen, miksi mitattu.

Heräsit, kiitä!

Hukkumaisillaankaan ei kannata lopettaa uimista. (Eikä varsinkaan silloin, kirjoittajan täsmennys.)

Ilossa tartuntapinta.

Alut tärkeitä tarinantekijälle, elämäntarinankin.

Vanhemmuus, lukkarinkoulua viimeiseen virteen.

Rakasta ehdottomasti, oikeassa oleminen ei ole niinkään tärkeää.

Pysy ajassa, ajattele.

Siunattu päivä tänään, linnut sukivat jo höyheniään.

Valitse kuppikokosi.

Pidä taksoittajat loitolla.

Sovinnontekijä astuu portaan alemmaksi.

Kipujenkerä, sielun solmuista tehty.

Takkuisestakin villasta voi kehrätä kelvollista lankaa.

Syksy on puuskuttanut pitkälle lokakuuta, kiireinen syksy. Omenasato, lapsenlapsen hoitokeikat, muut isommat ja pienemmät puuhastelut. Hauskoja puuhia, niin hauskoja, että lukeminenkin on miltei jäänyt. Nyt havahduin, kävin kirjastossa ja täytin reppuni. Aloitin Amos Ozilla "Täydellinen rauha". Aikaisemmin olen tutustunut häneen vain teatterissa. Oivallinen valinta, hieno israelilainen kirjailija.
Mutta maailma menee menoaan ja ikävä kyllä, ei juuri hohdokkaammin. Olemme saaneet lukea hiljattain lapsiorjuudesta. Kolmekymmentä miljoonaa tai jotain sellaista heitä on edelleen, joidenkin laskelmien mukaan. Tämä on tietysti vain tilastojen kertomaa. Mitä tapahtuu niiden ulkpuolella, sitä ei tiedä kukaan. Taustalla väestön köyhyys ja varakkaiden hyötymis- ja alistamishalu. En ymmärrä, että ihminen kykenee vaimentamaan niin täysin sisäisen äänensä, että ottaa lapsen orjaksi kotiinsa, maksaa jonkun olemattoman summan varattomille vanhemmilla ja hyödyntää lapsen voimavarat. Jotkut tyytyvät vain työn teettämiseen, toiset vaativat myös hänen kehonsa. Miten ihminen perustelee itselleen tehdessään tuolla tavoin. Vieläpä länsimaissa. Lapsiorjia on löytynyt Ranskasta ja Englannista. Rikkaissa arabimaissa se on tavallisempaa. Onneksi asialle on alettu tehdä jotain ja orjuus vähenee, liian hitaasti tosin. Mm Nepalissa asialle on tehty todella paljon ja saatu ongelma miltei poistettua. Monissa maissa lapsiorjat saavat sentään käydä koulua, ainakin muutaman päivän viikossa, mikä on äärettömän tärkeää heidän tulevaisuuttaan ajatellen. Ja orjuus on usein rajattu muutamiksi vuosiksi, jonka jälkeen lapsi vapautuu. Näin ei ole tosin aina ja seksiorjat ovat varmasti oma lukunsa. Seksiorjuus traumatisoi luultavasti niin pahoin, että tulevaisuus voi olla vaikea. Kunpa asian korjaamiseksi saataisiin tehtyä enemmän ja nopeammin. Jokainen joka pystyy, laittakoon kortensa kekoon.

Muutama uudehko afo:

Siunattu päivä tänään, linnut havahtuivat sukimaan höyheniään.

Riisuttuna, alaslasketut ripset sielun peittona.

Itsensä mittainen, vaiko sen miksi mitattu.

Sanojen inflaatio, kipein.

Päivän politiikka: sipulit myllyssä, kirvely silmissä.

Aivot ja mieli, aktivoi.

Pidä taksoittajat loitolla.

Valitse kuppikokosi.

Kenelle tarjotaan pöydässä viimeiseksi?

Hypähtikö nappi katusoittajan kupissa?


Näin kesähelteillä luovuus ei oikein suostu kukkimaan. Tyydytään tähän tällä kertaa.

Huh huh! Onpa hujahtanut melkoinen aika, kun olen blogiini kajonnut. Se on tämä kesä ja mökkeily. Niin paljon arkista puuhaa. Pyhitänkin yleensä kesän vähemmän kulttuuripitoisille riennoille lukuunottamatta nyt kesäteatteria ja taidenäyttelyitä, viimeksi Tove Jansson Ateneumissa. Pidin, en ole nähnyt aikaisemmin juuri hänen maalauksiaan. Mielenkiintoisia, hennolla ja raskaammalla pensselillä vedettyjä. Enkä ole nähnyt Tuulikki Pietilän hienoja töitä Muumimaailmaan.
Mutta muutoin, olen käynyt raivokasta taistelua heinittymistä vastaan niin mökillä kuin kotonakin. Lopulta miltei voitolla kotosalla. Piha alkaa jo näyttää pihalta, kukat kukilta. Ja ulkona on tullut oltua, ruskettunutkin, levännyt, ajatellut, kirjoittanut aforismeja, kyläillyt, leikkinyt lapsenlapsen kanssa. Kaikenlaisia pientä, mutta ihmiselle tarpeellista. Pitääkö sitä aina niin isoja tehdäkään. Elämähän koostuu pienistä asioista. Pienistä tulee isoja, jos ne kootaan yhteen, nipuksi, keoksi. Me kaikki yhdessä. Eikö se niin pitäisi olla.

Kesä viimein käsillä. Tulppaanit komeimmillaan, ruusut aloittaneet kurottumisensa kohti aurinkoa. Lipstikka, valkosipuli, oregano, kirveli ja sitruunamelissa työntävät versoa yrttimaalla kuin viimeistä päivää. Kun avaa oven pihalle, lämpö röyhyää vastaan. Ei tahdo uskoa, että tämmöistä voi ollakaan.

Tulimme juuri mökiltä kalareissulta. Silloin vielä niin kylmää, että piti varata vatiin lämmintä vettä, että sai kädet pysymään toimintakunnossa kaloja siivotessa. Mutta kalaa tuli hyvin ja aivot tuulettuivat. Nyt sinnekin näkyy ehtineen lämpöaalto, muutamassa päivässä. On tämä ihmeellistä. Etunsa neljällä vuodenajalla on ja luonnon kouraisujen ääripäillä.

Eikä ole tulvia, kuten Keski-Euroopassa ja Balkanilla. Siellä jos missä nyt luonto koettelee. Useina kesinä aiemminkin vesi on ryöpynnyt talojen kulmille ja teille. Venettä on tarvittu ihmisten evakuoimiseen. Niin nytkin. Toisaalta pitempi kesä, lämpöisemmat keväät ja syksyt. Puolensa kullakin.

Kovalevyllemme ladataan huolten kirkuva kirjo. Ukraina, pahenee vain. Ei riitä ihmisen kyky tulkita historiaansa. Viimeisestä maailmansodasta sentään 70 vuotta. Niin kauan Eurooppa pysynyt rauhassa Jugoslavian kahakkaa lukuunottamatta. Ja nyt, tulevaisuutta härnätään. Mistä löytyisi viisas mies? Tai nainen? Joku joka pyöräyttäisi avainta. Stop! Ei eteenpäin tätä tietä.
Yksityiset edut menevät kansojen etujen edelle. Vallan vartijoiden edut kansalaisen kärsimyksen edelle.
Välittäminen yleensäkin tuntuu olevan hakusessa. Hiljattain uutisoitiin tilasto lasten tapaturmaisista kuolemista. Kyllä pysäytti. Lasten itsemurhia yli 50 kolmena viime vuonna. Mikä saa lapsen päätymään noin lopulliseen ratkaisuun. Välittämisen puute, kyvyttömyys huolehtia lapsesta, silmien ummistaminen kiusaamiselta koulussa, koulumatkalla, kasvatusasenteiden kontrolloimattomuus.
Myös tapaturmaisia kuolemia voitaisiin estää ja vähentää, jos olisimme enemmän hereillä. Hukkumisonnettomuudet mm. Lasta pitää seurata vesillä tai rannalla oltaessa. Vanhempien päihdehöyryt vähentävät kykyä seurata ja huomata. Sama koskee muitakin tapaturmia. Lapsi on ainutkertainen. Ei saa takaisin, jos hänet kerran menettää. Olisi hyvä ajatella asiaa tästä näkökulmasta.

Huomenta! Pääsiäinen kohta mennyt, tämäkin vuonna 2014. Vilkaistuani muutamaa aikaisempaa blogiani, huomaan juuttuneeni jonkinlaiseksi sosiaaliseksi omaksitunnoksi. Sanoja sanojen perään. Eihän ne toimi. Tekoja pitäisi olla. Mutta tällainen Maija Muttinen on kykenevä niin vähään. Teot ovat pieniä ja huuhtoutuvat hiekkaan. Tarve olisi kova, mutta taito puuttuu. Pientä näpertelyä siellä täällä, ei se maailmaa mullista. Mutta toisaalta, mullistajia riittää. On liiankin kanssa. Tahtoo vain mullistua huonompaan suuntaan.
No, vielä tämä päivä pääsiäistä. Aurinko paistaa, kesäisen lämmintä. Lapset ja lapsenlapsi kyläilivät eilen. Syötiin pääsiäiskalkkunaa. Amerikoissa se taitaa olla kiitospäivän ruoka. Kiitoksen syytä meilläkin yllin kyllin. Terve lapsenlapsi, ihana, konttaa, puhuu pulputtaa, sanojen alkiot jo havaittavissa. Kaipaa syliä ja huomaamista. Siinäpä iloa ja elämän merkitystä kerrakseen.

Yhteiskunta jatkuvassa liikkeessä. Vasemmisto lähti. Pääministeri ilmoitti eroavansa. Tästä en oikein pidä, vaikka sinänsä ymmärränkin. Laivan jättäminen pahimmassa myrskyssä. Ei hyvä. Ja airojen päästäminen ajelehtimaan! Nyt olisi tarvittu vastuunkantajaa. Siitä kun on puhuttu suu rakkuloilla koko hallituskauden ajan.

Paikan tavoittelijat lakkaavat varpaankynsiään. Kuppien painoarvoja punnitaan.  Tutkaillaan  myös kansalaisten kuppeja. Sinulta pois. Eihän sinulta olisi mitä ottaa, totta. Mutta kun pitää. Pitää ottaa kaikilta. Tasapuolisesti, samassa veneessä ollaan. Mikä se sellainen vene, johon kaikki mahdutaan. Ohoh.

Ja ovatko unohtuneet perinteiset käsityötaidot. Viilan ja höylän käyttö. Kuka nyt viilaisi ohuinta tukipuuta. Sellainen keppi romahtaa. On isompiakin pilareita, niissä muhkuja ja patteja jos jonkinlaisia, liikavarpaita. Sieltä voisi  yrittää.

Likinäköä vai mitä? Kokonaisuus ei millään kirkastu.

Muutama ylimääräinen raapaisu ja  köyhän kuppi vuotaa. Löytyisi toisenlaista avaruutta silmälle, jos katsoa kestäisi.

Ajatellaan, että kansalainen on pehmeä pajunvitsa, aina se taipuu, ei taitu. Avatkaa hyvänen aika ne sumuiset silmänne. Katsokaa tilastoja, niitä ymmärrätte. Syrjäytyneet ja pois potkitut. Mitkä määrät ja mitä se maksaa. Kulujen suuruus sentään pitäisi olla teidän rekisterissänne, jos ihmisen arvo ei kiinnosta. Ajatelkaa hiekkalaatikon reunalle kädet helmassa istumaan unohtuneita. Mitä tahansa ei jaksa. Pitäisi olla tulevaisuuden viltin riekale jossain ulottuvilla, johon voisi voimanrippeillään tarttua.

Ei kannata etäännyttää toivon varantoa. Se käy kalliiksi. Antakaa herra jestas hitusen periksi. Luovuttakaa hitunen pitojen purtavista myös piikojen puolelle pöytää, että kastittomallakin olisi elämä.

Tehokkaan katumisen säännöstö???????  Eikö pysty katumaan ennenkuin on viimeinen pakko?

Muutama aforisminpoikanen, niin uusia vielä, että lapsivesi lorisee lattialle. En kuitenkaan malta pidätellä, menkööt, tulkoot.

Kaukaa nähtynä maisema harsuuntuu.

Ylhäältä huomaa vähän yksityiskohtia.

Välimatkan lisääntyessä kuulohavainto heikkenee.

Tornin portaissa puristaa, askel kerrallaan yhä enemmän.

Kassin paino kutistaa kantajansa.

Paikallaan tallaajakin muumioituu.

Kähmintä käynnistää immuunivasteen.

"Neidonryöstö" johtaa pakenemiseen tai puolustukseen.

Näyttämötaide elpyy rahan renkaissa.

Silmät häikäistyvät kristallin hohteessa.

No nyt tuli rahamarkkinoille eloa! Minäkin heräsin. Väännetään paraikaa tehokkaan katumisen säännöstöä paratiisirahoille. No, mikäs siinä! Jos pikkusieluksi heittäytyisin tai suomalaiseen kansantautiin, kateuteen, pahasti sairastuisin, olisin jo hypännyt kiukusta kattoon. Että nämä luikurit armahdetaan ihan muina miehinä ja naisina! Sen kun maksavat vain veronsa jälkikäteen, saavat tuoda pussukkansa kotimaahan omaan ja yhteiskunnan käyttöön, ilman jälkiseuraamuksia. Vähän pitää miettiä. Ei se nyt ihan oikein ole, kun muistaa yleistä rangaistuskäytäntöä nakkivarkauksista ja muista äärettömän vähäisistä rikkeistä. Mutta, miten sen nyt ajattelee. Jos raha palaa pikatietä kotimaahan ja käyttöön, hyödyt voivat olla kohtuulliset. Varsinkin, kun on näin mittava lama eikä ulospääsyä juuri näy. Jos ne rahat tämän kunnianpalautuksen jälkeen olisivat yhteiskunnan ulottuvilla ja niillä tehtäisiin järkeviä asioita, asiaa kannattaa harkita. Olisiko mitenkään mahdollista käyttää pieni osa vanhusten hoidon inhimillistämiseksi, vähävaraisten lapsiperheiden ja muiden vähävaraisten elämisen kohentamiseksi. En tiedä, olen miltei menettänyt uskoni yhteiskunnan haluun ottaa huomioon meidät tuiki tavalliset suurista puheista huolimatta. Mutta yritetään vielä uskoa, toivoa ja viritellä anteeksiantavaa mieltä. Jospa tästä karusta maasta kasvaisi joku hengen kukkanen, halu tehdä parempia päätöksiä.

Ja sitten: tehkää nyt, perkele, niitä parempia päätöksiä, jos tämäkin pitää vielä niellä. Eli, koville ottaa. Mutta eihän ne minun rahojani ole eikä sinunkaan, suoranaisesti. Tosin paljon olisi yhteiskunnalla ollut paremmat mahdollisuudet kohdella meitä köyhiksiä ilman tuollaisia siirtoja ja kätkentöjä. Vähemmän veroja ja enemmän etuuksia olisi voinut kansalaiselle tarjota. Mutta olisiko tarjottu? Raha on siitä kumma hyödyke, että se herättää intohimoja, pelaamisen yllykkeitä. Päättäjämme eivät ole ihan viattomia näiden paheiden suhteen. Heti kun silmä välttää, raha kirstuun kilahtaa. Jokaisen pitäisi vartioida itseään ja toisia, että kohtuullinen osa tästä pahanlaatuista riippuvuutta aiheuttavasta tuotteesta saataisiin yleiseen, kaikkia tarvitsevia hyödyttävään käyttöön. Se ei onnistu mitenkään muutoin kuin perusteellisen ajattelun ja eettisten harjoitusten kautta. Itse kunkin tykönänsä.

Olen miettinyt viime aikoina, miksi ihminen on loitontunut itsestään, eettisistä arvoistaan. Mikä on tehnyt hänestä ruletinpyörittäjän? Raha on eloton elementti. Kasvoton, kylmä ja vieraannuttava. Onko se jännityksenhakuisuutta? Kilpailuako se on? Rynnimistä hartiat edellä muita?
Jos haluaa kilpailla, sen voi tehdä toisinkin. Tallomatta muita. Voi kilpailla tekemällä oikeita asioita. Saavuttaa meriittejä, jos meriitit on se juju. Yhteiskunta on täynnä haasteita, jotka vaativat nokkelia aivoja, yritteliäisyyttä. Ei tarvitse jäädä kolikkoautomaatiksi.
Minua huolestuttavat ihmiset, jotka keräävät ja keräävät. Eivät osaa lopettaa. Sehän on addiktio. Addiktio tyhmään asiaan. Ihminen on kadottanut silloin ajan tajun. Vielä sittenkin kun tiimalasissa rapisee vain hitunen hiekkaa, toiminta jatkuu. Miksi? Seteliautomaatti pysäytetään rajalle. Tapahtuu uusjako. Nämä ihmiset kummastuttavat minua. Heiltä jää tosi elämä kokematta. Heistä tulee  muumioita. Nahka pullistuu, mutta sisällä ei mitään.
Arkiolemisen ilo, tuoksut, värit, luonnon monimuotoisuus, hiljentyminen, myötäeläminen, kumppanuus, ystävyys ja rakkaus, ne tuntuvat olevan vieraita käsitteitä pelimiehille ja -naisille. Kulkevat silmät sumeina hyvien asioiden, mikromaailman rikkauden ohi. Käden ulottuvilla kaikki, mutta ei ehdi, kun pitää huolehtia, mihin seuraavan option, osakeannin, lisäeläkkeen, ylisuuret ansionsa piilottaisi. Sääli. Ei tällaisia ihmisiä käy kateeksi, säälittää.
Mutta harmittaa niiden puolesta, jotka kipeästi tarvitsisivat tuota ansiottoman arvonnousun tuottamaa katetta. Ei se olisi keneltäkään pois, ei edes heiltä, taivaan katolla istujilta. Eihän se ole pois, jos antaa sitä, mitä on liikaa. Mille ei ole järjellistä käyttöä. Mistä ei ole iloa edes itselle.

Ukraina puhuttaa aina vain. Meitä se tuntuu koskettavan enemmän kuin Syyria, Sudan, Keski-Afrikka jne. Se kun on lähempänä, miltei kulmilla.
Ja miksi Ukraina joutui tuohon jamaan? Kähmiminen siinä jälleen oli takapiruna. Tuntuu että kaikki paha juontaa juurensa tuosta samasta "hyveestä". Eikä ihminen opi. Ei sitten millään. En tiedä, mitä voitaisiin. Miten eettistä ajattelua voisi lisätä, eettisiä toimia. Välittäminenkin kuuluu ihmisyyteen. Eikö? Miten se on kärsinyt moisen rökäletappion itsekkäälle rohmuamiselle? Varmaan ihmistä voisi totuttaa ajattelemaan toisin. Haluaisin uskoa niin. Pitäisi vain puhua vähemmän rahasta ja enemmän oikeista asioista. Mitä syytä on arvostaa rahaa tuossa määrin tai ylipäänsä ollenkaan. Ihminen tarvitsee tietysti ruokaa, asunnon ja elämiselle välttämättömiä tarvikkeita. Niiden vastikkeena voisi olla jotain muuta kuin seteleitä.
Ihminen ei tarvitse rulettia, joka pyörittää numeroita niin että silmissä sumenee. Ihminen ei tarvitse huijaa ja piilota -leikkejä. Lyhyt elämä, hetkessä ohi. Monilla on kuolemattomuuden harha. Jos tajuaisimme rajallisuutemme, kahmiminen osoittautuisi mielettömäksi. Rajallisuus on tosiasia. 70-80 vuotta. Ohi. Kannattiko hikinen, kireä uurastus?
Raha ei ole samaa kuin ilo. Raha ei ole samaa kuin hyvä mieli, nautinto. Sellaiset asiat löytyvät lähempää ja helpommin. Raha ei ole tulevaisuus. Meillä on tulevaisuutta muutama vuosikymmen. Voimme viettää sen hauskemminkin, pelata mukavampia pelejä.
Antaminen on ilo. Kuulostaa vanhanaikaiselta, homeiselta. Ei se ole. Kokeilepa. Auta jotain, anna jollekin sellaista, mitä hän todella tarvitsee. Aikaasi. Mukana olemista. Huomaat kasvoilla jotain, mikä leviää, tarttuu.

Kahvi, tuo kauan parjattu nautintoaine, on nyt todettu varsinaiseksi terveystuotteeksi. Viitaten HS:n torstain terveysliitteeseen jokunen päivä sitten,  kahvi parantaa lähimuistia, pienentää dementiariskiä, alentaa sydäninfarktin riskiä, kakkostyypin diabetesriskiä ja eturauhassyövän riskiä. Myös astmaoireet voivat helpottua. Tietysti kohtuus kaikessa, ei sitäkään litrakaupalla liene hyvä litkiä, mutta muutamia kupillisia päivittäin. Suosittelen tutustumista artikkeliin, siinä kerrotaan tarkemmin määristä ja vaikutuksista.
Vielä parempi uutinen tai oikeastaan jo vanha tieto, on että suomalaiset marjat ovat erityisen terveellisiä. Lakka, vadelma ja mesimarja sisältävät tutkija Riitta Puupponen-Pimiän mukaan (HS 14.2.2014) tulehduksia estäviä ja mikrobeja torjuvia yhdisteitä. Puolukassa, mustikassa ja karpalossa ei ole näitä ellagitanniineja, mutta niiden antosyaanit ovat tulehduksia estäviä ja terveyttä edistäviä.
Joten, kunhan kesä ja syksy taas koittaa, koko kansa metsään ja marjaan. Sieltä tuomme mukanamme paitsi arvosaaliin myös hyvää mieltä, liikunnan suomaa iloa, tervettä väsymystä ja hyvät unet kaupan päälle.
Itse olen harrastanut tätä riemukasta retkeilyä jo lapsuudesta asti ja nykyisinkin mökille päästyäni livahdan varmasti metsään enkä kävele marjamättäiden ohi, en tattien tai rouskujenkaan, kun niitä alkaa putkahtaa näkyviin syksymmällä. Voi sitä iloa löytää kaunis pulska herkkutatti! Mikä kieltä kutitteleva keitto tai kastike siitä syntyykään. Talveksi kuivaan tatteja niin paljon kuin ikina jaksan kerätä ja käsitellä. Kun tekee homman huolella, ne säilyttävät makunsa, tuoksunsa ja rapeutensa seuraavaan kevääseen, jopa ylivuotisiksikin. Laitan tuotteet puhtaisiin lasipurkkeihin, kannet huolella kiinni ja purkit kaappiin auringolta suojaan. Tietysti kohtuus säilyttämisessä. Turhan kauan ei kannata varastoida, metsä hyötää niitä taas lisää liki joka kesä.
Suosittelen näitä ilmaisia hyvän mielen hetkiä!

Aurinko! Taivaallinen elementti. Jo Egyptin farao Ekhnaton palvoi aurinkoa jumalana. Miksi emme mekin, leikisti. Pimeän maan, sumun ja usvan kansa. Jään kansa. Sielukin liki jäätyy ja kouristelee marraskuun viimoista maaliskuun hankiaisiin. No, tänä talvena ei ainakaan täällä etelässä hankiaisia ole, kun ei ole luntakaan. Parempi niin. Yhtään en kaipaa. Tällainen välimerellinen ilmasto tuntuisi paljon mukavammalta. Jos ei olisi näin tuhnuista. Se vähän rassaa.

Muutama aforismi kokoelmastani Kettuja ja enkeleitä.

Auringossa kirkkaus ja sen varjo.
Arvaamaton ihmisen askel tutkimattoman taivaan alla.
Oikeassa olemisen tarve pelottava ase malttamattomissa käsissä.
Liian ohuet ovat ranteesi maailmoita kannattelemaan.
Turha kanniskella kiviä taskussa, taivas kirkas, ilma ohut, eteenpäin.
Tartu tulevaan, vaikka se näyttäisi pakenevan viiden virstan päässä.
Jokainen päivä mahdollisuuksien suloisesti tuoksuva kulho.
Jätä pyyhitylle pöydälle pari ystävällistä sanaa.

Vielä kattauksesta ja hurmiosta

Tapaamisiin tullessamme odotamme uteliaina, mitä on tarjolla. Mitä kokki, emäntä, isäntä panee pöytään. Parastaan joka tapauksessa. Maistelemme nautiskellen ja muistamme antaa palautetta.

Useimmiten meillä on myös omat eväät mukana, viimeiset uutisemme ja muut mielestämme kertomisen arvoiset asiat. Odotamme vain tilaisuutta, että saamme räväyttää antimemme pöytään.
Aina tavatessamme ihmisiä arvioimme heitä vaivihkaa, tekemisiä, osaamisia, erikoisalueita. Vertailemme. Tässä huutokaupassa suulaampi vetää yleensä pitemmän korren. On jo levittänyt kukkuraisen korillisen matkojaan, tehtyjä tai aiottuja, kulttuurivisiittejä, lasten ja lastenlasten uskomattomia saavutuksia. Huolia ja murheita mielellään myös. Niillä kosketellaan tunneantureita, haetaan empatiaa, jota jokainen tarvitsee.

Tavaraa lastataan vaakaan koko ajan, joka suunnalta. Vaaka keikkuu. Hurmos kasvaa. Se joka on päässyt alkuun, ei millään halua lopettaa, vaikka huomaa, että muillakin pomppii kielen kulmalla.

Ei tahdo saada millään suunvuoroa, vaikka olisi niin painava paketti povella. Täytyy yrittää sujauttaa väliin, puhua pikkuisen päälle. Joka ei onnistu, hyytyy sohvankulmalle. Ohitetaan, mitätöidään, siltä ainakin tuntuu.

Saattaisi helpottaa tässä kaupankäynnissä, jos yrittäisi hitusen enemmän kuunnella, ihan oikeasti. Tekisi tilaa ympärille. Sekin kuuluu sivistyneen ihmisen rekvisiittaan.

Ruokakulttuurista

Olen miettinyt suomalaista "ruokakulttuuria". Yleensähän meillä on käytössä lautasmalli. Lautaselle kootaan sopiva määrä kasviksia, lihaa ja hiilihydraatteja. Useimmat meistä tekevät näin. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että osa ihmisistä noudattaa toisenlaista linjaa. Tavan kansalainen mitoittaa annoksensa sen mukaan, miten paljon uskoo syövänsä. Syö, tulee kylläiseksi ja jatkaa sen jälkeen tyytyväisenä muita tekemisiään.

Kaikilta tämä ei onnistu. Jotkut kasaavat ja kasaavat enemmän kuin lautaselle mahtuu, osa roiskuu yli. Siitä huolimatta nälkäiset silmät tarttuvat kauhaan, jatkavat kippaamista. Hullua, eikö vähän. Useimmat havaitsevat, että naapurille pitää myös jättää. Jono tarjoilupöydän ympärillä pitenee, nälkä ja levottomuus kasvaa. Mutta nämä muutamat pöydän vallanneet eivät sitä huomaa tai ole huomaavinaan.

Useimmiten, jos ihminen syö liikaa, siitä seuraa joitakin haittoja, ilmavaivoja, mahanpuruja ja lopulta pahempaakin, ehkä diabetes, verenkierto-ongelmia. Fyysisiä haittoja, mutta myös psyykkisiä. Bulimia on hankala vaiva, anoreksia ehkä vielä pahempi, syö ja oksentaa.

Ylensyöjän aivoissa tapahtuu muutoksia. Hallinnan menettäminen. Ehkä hän jollain sivusilmällä tajuaa ahmimisensa, tuntee jossain taustalla, hyvin etäisesti tosin, huutoja ja kuiskauksia. Mutta hän on hurmion vallassa, vaientaa sivuäänet. Ulkopuolinen apu ei tunnu tavoittavan häntä.

Kannattaisiko silti pohtia asian mielekkyyttä. Miksi? Ja mihin tämä johtaa? Onko toiminnasta hyötyä edes itselle? Miten muuten voisi käyttää aivokapasiteettinsa ja arvokkaan elämänsä. Olisiko ehkä sittenkin onnellisempi toimimalla toisin, sillä onneenhan jokainen lopulta pyrkii. Oppisiko olemaan onnellisempi. Ja vielä, merkitsevätkö ihmiset ympärillä jotain. Merkitseekö ympäröivä yhteiskunta ja sen voiminen hyvin tai huonosti.

Kantasolututkimuksesta kuuluu kummia

Tutkijat Haruko Obokata ja Charles Vacanti testasivat hiirten valkoisia verisoluja. Ennestään he jo tiesivät, että jos kasvin soluja rasittaa, stressaa, ne ryhtyvät puolustautumaan. Solut muuttuvat ja niistä voi itää jopa aivan uusi kasvi. Haruko Obokata, nuori japanilainen tutkija, jätti soluja happamaan liuokseen puoleksi tunniksi ja pani ne sitten elatusastialle. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta toisena päivänä solut alkoivat hohtaa vihreinä, ne alkoivat tuottaa proteiinia Oct-4, jota tuottavat ainoastaan monikykyiset kantasolut. Seitsemäntenä päivänä 2/3 soluista loisti vihreää valoa. Harvardin tutkija Charles Vacanti toisti kokeet. Menetelmä on saanut nimen stap eli ärsytyksellä tuotetut monikykyiset kantasolut.
Monikykyisiä kantasoluja oli saatu jo aikaisemmin muutaman päivän ikäisistä alkioista sekä iPSC-menetelmällä, mutta stap nopeuttaa prosessia huomattavasti. Suurena etuna on lisäksi se, ettei tarvitse käyttää alkioita. Obokata ja Vacanti siirsivät sitten stap-soluja hiiren alkiorakkulaan. Stap-solut alkoivat erilaistua aikuisen kaikiksi solutyypeiksi. Tutkijat testasivat vielä stap-kantasoluja nuoressa hiiressä. Havaittiin, että ne kasvoivat aivo-, lihas-, rasva-, iho- ja luukudoksissa. Viikko äskeisen uutisen jälkeen tiedemaailmaa järkytettiin toistamiseen. Vacantin mukaan kerrotulla menetelmällä on jo muutettu myös ihmisen soluja. Tulokset näyttivät vastaavanlaisilta kuin hiiren stap-soluilla. Tämä varmasti innostaa toistamaan kokeita muuallakin.
Mikäli ihmisen kantasoluja on mahdollista tuottaa yhtä vaivattomasti kuin hiiren, voisi niitä kasvattaa myös ihmisen kudoksiksi. Kantasolulääketieteessä alkaisi uusi aikakausi. Ihan mutkatonta tämä ei ole. Hylkimistä saattaa tapahtua, vaikka solut olisivat peräisin samasta yksilöstä. Menetelmä vaatii vielä lisätutkimuksia mm siitä, minkälainen stressi tuottaa parhaiten stap-kantasoluja, kuumuus, ravinnon puute, happamuus vai jokin muukin.
Tutkimusalue on ihmisen kannalta äärettömän tärkeä. Kantasoluilla saatettaisiin pystyä hoitamaan silmiä, sydäntä, aivoja, kaikkia elimiä. Niistä voisi olla apua myös syövän hoidossa. (Lähde Helsingin Sanomat 8.2.2014)

Viimeinen hyppy

Pari päivää sitten luin Jorma Luoman kirjan Viimeinen hyppy. Kirja on riipaisevan koskettava, päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tilitys teini-ikäisen tyttären sairastumisesta aivokasvaimeen, sairauden etenemisestä ja lopulta lapsen kuolemasta. Anniina on harrastanut uimahyppyjä 8-vuotiaasta asti hienolla menestyksellä. Sitten reipas urheilijatyttö sairastuu ja kaikki muuttuu hetkessä. Diagnoosi on musertava. Aivokasvain sellaisessa paikassa aivoja, ettei voida leikata. Hoitoja mietitään. Aloitetaan sädehoidosta. Se ei tepsi. Sytostaatteja ei sitten enää harkita. Niistä olisi ilmeisesti tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Parantavia keinoja ei tunnu löytyvän ja neurologi sanookin pian vanhemmille, että lapsi tulee menehtymään. Vanhemmat eivät halua luovuttaa. Täytyy löytyä jotain. Kokeillaan vaihtoehtoterapioita sekä rukousta ja esirukousta. Anniinan puolesta pyydetään rukoilemaan kirkossa ja käännytään parantajien puoleen. Useimmat heistä ovat vilpittömiä; joukkoon mahtuu tosin muutama julkisuushakuinen ja epäluotettava yrittäjäkin. Rukous lohduttaa niin vanhempia kuin erikoisesti Anniinaa. Kuolemastakin puhutaan ja Anniina saavuttaa ilmeisesti vahvan uskon ja suhtautuu käsittämättömän levollisesti kohtaloonsa. Lasta hoidetaan kotona ja hänen puolestaan tehdään kaikki mahdollinen. Vanhemmat yrittävät ottaa selvää, löytyisikö jotain uutta. Mitään ei löydy. Anniina hyväksi tehdään hirveästi, viedään uimaan, koska vesi on hänelle tärkeä elementti, viedään retkille, istutaan ulkona puutarhakeinussa lämpiminä kesäpäivinä, lauletaan ja jutellaan, käydään kävelemässä niin kauan kuin käveleminen onnistuu. 
Sitten tulee päivä, jolloin se ei enää onnistu. Anniina väsyy. Myös puhuminen ja muut toiminnot alkavat heiketä. Sairauden ote tiukkenee. Hoitaminen tulee vanhemmille ajan edetessä aina vain raskaammaksi. Täytyy kehitella uusia selviämiskeinoja, että päästään päivästä toiseen. Otetaan käyttöön pyörätuoli, apuvälineitä tarpeen mukaan. Puhuminen vaikeutuu, nieleminen vaikeutuu, kommunikointi vähenee. Suurimman osan ajasta Anniina nukkuu. Silti vanhempien on vaikea luopua toivosta. Jospa sittenkin tapahtuisi ihme, löytyisi jotain. Tämän ymmärtää, kun on omasta lapsesta kyse, lapsesta juuri puhkeamssa kukkaan, aikuisuuden kynnyksellä. On vaikea hyväksyä, että kaikki päättyy niin pian. Viimein kotihoito ei enää onnistu ja Anniina viedään sairaalaan. Vanhemmat ovat vierellä, pitävät kädestä, kun lopullinen raja tulee vastaan.
Viimeinen hyppy on hämmästyttävän avoin kirja. Kaikki tarjotaan ikäänkuin sellaisenaan. Avuton, murskaava tuska ja ajoittainen toivo, josta ei haluta päästää irti. Helvetti ja taivas rinnakkain, liian painavina ihmisen kestettäviksi. Kokemus on käsittämättömän paljas. Editointi on jätetty tarkoituksella vähiin. Lukija ei voi paeta kirjalliseen elitismiin, puntaroimaan tyyliä ja tehokeinoja. Teksti on vereslihalla tehty kahden vuoden matka Getsemanesta Golgatalle. Kirjoittaja porautuu lukijan suojavarusteiden läpi. Silti se on hyvä kokemus, puhdistava. Läheisyys etääntyvän lapsen ja vanhempien välillä arjen karheudesta huolimatta pysyy tiiviinä ja kauniina. Matkan kuluessa kertynyt kuona, väsymyksen mukanaan tuoma ajoittainen kapina pyyhkiytyy pois lähtemisen ja luovuttamisen hetkellä. Henki koskettaa vierelle jääviä. Siunaus sovittaa. Jää vain ikävä, jota eivät vuodetkaan pysty täysin pois pyyhkimään, armahtavat kuitenkin kivun intensiteetin muuttuessa hallittavammaksi.

Kylmän kourissa

Pakkanen on pidellyt meitä hyppysissään viikkoja. Lunta ei ole tullut Etelä-Suomeen juuri lainkaan. Kummallista, tammikuu lopuillaan. Sen sijaan puhaltaa hyytävä kostea viima, pyörittelee pikku hippusia, jotka satavat naamalle, mutta ei niistä kinoksia kerry. Silti Eurooppa palelee, henkisesti ja fyysisesti. Norjassa palaa kymmeniä taloja, ehkä satoja. Jo toistamiseen. Ukrainassa ihmiset värjöttelevät kaduilla ja vaativat oikeuksiaan. Ovat kyhänneet barrikadeja jo kaksi kuukautta. Rauhanomaisesti, uhan alla. Myös hallinto on yrittänyt pysytellä maltillisena, suostunut myönnytyksiin. Pelko kasvaa puolin ja toisin, milloin ryöpsähtää, väkivalta, jota ei voi enää hillitä. Tähän on tultu, miksi? Maailma kutistuu, tulee lähemmäksi. Sitä ei voi sulkea enää ulkopuolelle, se tulvii olohuoneisiimme aamuin, illoin. Kaikkialla kahakoidaan, niin meillä kylmän kourissa kuin Afrikan ja Lähi-idän lämpimissä maissa. Syyriassa, Sudanissa, Keski-Afrikassa, Irakissa.
Miksi talouselämä on sekaisin. Miksi sorrumme ahneuteen? Tai ehkä emme niinkään me, vaan he. Onnekkaammat, osaavat, ne jotka hallitsevat tekniikan ja rahavirrat.
Suuri harha. Peli, pelkkä peli. Ei raha tuo onnea. Tietysti tietty määrä rahaa on tarpeen, selviytyäksemme kustannuksista. Mutta turha raha, jolla ei ole isäntää, joka on vain numeroita? Se on onnettomuus, tuhoaa yhteiskunnat. Nyt tarvittaisiin joku. Viisas. Suuri sielu, joka keksisi, mitä sille pitäisi tehdä. Miten tästä päästäisiin takaisin, normaalimpaan yhteiskuntaan, jossa vastuuta jaettaisiin. Jossa myös pienemmistä pidettäisiin huolta.

Sain joululahjaksi meksikolaiskirjailijan Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Erikoinen lukukokemus autistisen tytön, Karenin, aikuiseksi varttumisesta ja kehityksestä. Tyttö on ihan pieni vanhempien kuollessa, hoitamaton, puhumaton ja villi. Hänen vanhemmillaan oli rapistunut kartano ja tonnikalanjalostamo, jonka Karen perii yhdessä Isabelle-tätinsä kanssa. Isabelle-täti on avarasydäminen, lämmin ja viisas. Hän ryhtyy kasvattamaan Karenia. Tytöstä kehkeytyy omintakeinen yksilö. Hänen kykyrakenteensa on kompleksinen. Suurin osa  taidoista asettuu heikkolahjaisen tasolle, mutta muisti, avaruudellinen hahmottaminen ja muutama muu kognitiivinen alue sijoittuu tasolle, jonka alle 98 % ihmisistä jää. Näillä alueilla hän on huippulahjakas ja luova. Tässä kehykset, joista muodostuu huikea, lämmin ja ryöppyävää elämää tihkuva tarina. Ihmisten keskellä Karenilla on hankalaa suorasuisuutensa ja arkisia kommmunikaatiotilanteita heikosti vaistoavan persoonansa takia. Karenin aloittaa opiskelun korkeakoulussa, mutta opinnot katkeavat tempperamenttiongelmiin, kiistaan professorin kanssa. Se ei kuitenkaan estä häntä kehittämästä uraansa ja luovuuttaan. Hän ryhtyy viisaan tätinsä, nerokkaan liikemiehen Gouldin ja japanilaisen yrittäjänaisen Yasukon kanssa rakentelemaan tonnikalanjalostuksesta kukoistavaa kansainvälistä bisnestä. Karen perustaa tonnikalafarmeja Japaniin ja eri puolille Eurooppaa, suunnittelee kalojen elinolosuhteet ja ruokinnan huippuunsa, luo tonnikalaparatiiseja, joissa myös hoidokkien kuolema on helppo, nopea ja kivuton. Stressittömästi  tapetut kalat säilötään ja markkinoidaan ympäri maailmaa. Näin kasvatetun kalan liha on erityisen maukasta ja meksikolainen firma saavuttaa nopeasti suunnattoman maineen ja tekee markkinaennätyksiä. Kuitenkin Karen rakastaa enemmän eläimiä kuin ihmisiä ja niinpä hänen yritystoimintansa jalostuksessa  noudatetusta kivuttomuuden periaatteesta huolimatta on ristiriidassa hänen persoonansa kanssa. Perin merkillisten vaiheiden jälkeen hän  luopuukin liiketoiminnastaan, antaa kalojen kehittyä ja lisääntyä luomissaan paratiiseissa ja päästää ne lopulta takaisin mereen elämään villin kalan elämää.
Karenin tarina ei ole mutkaton systemaattinen kehitystarina, vaan täynnä yllätyksiä ja huimia hyppyjä. Samalla kirjailija kietoo kerrontansa mystiikan ja sadun hämyyn. Asioilla on paitsi todellinen maisema, myös mielikuvituksen huima, huojahteleva lento paikasta ja tilanteesta toiseen. Kirjaa ei voi lukea oikeastaan faktana lainkaan, vaikka sillä onkin tietyt realistiset kehykset. Se avautuu milloin mihinkin suuntaan ja usein ei tiedä, millä puolen todellisuuden rajaa ollaan. Karen suri itse, ettei hänellä mielestään ollut mielikuvitusta lainkaan, mutta tarina kertoo toista. Hieno kuvaus autistisesta äärettömän lahjakkaasta ja luovasta yksilöstä, jonka persoonallisuus väistelee jyrkkiä rajoja ja tavanomaisuutta, antautuu elämälle siten kuin se kulloinkin avautuu ja vie mukanaan. Silti hänessä on vahva annos peräänantamattomuutta ja määrätietoisuutta. Mielenkiintoinen ristiriita, jota kirjailija on taidokkaasti käyttänyt hyväkseen.

Aila Meriluoto täyttää tänään 90 vuotta. Onnea! Hieno runoilija, lahjakas, rohkea, muuntautumiskykyinen. Värikäs elämä. Kahdeksan vuotta avioliittoa Lauri Viidan kanssa, Viidan skitsofrenia ja lopulta ero. Muutto Ruotsiin, ensin pohjoiseen ja myöhemmin Enköpingiin, sitten Göteborgin tienoille, kulttuurivaikutteiden piiriin. Paluu Suomeen 1974, avioituminen professori Jaakko Paakkasen kanssa 1979. Paakkanen kuoli 2004.
Olen seurannut Meriluodon kirjailijataivalta ja elämää jo opiskeluajoistani lähtien. Tein hänestä graduni 1969. Meriluodon runous ei voi olla tempaamatta mukaansa. Lasimaalauksen kaikki tuntevat, ilmestyi 1946 ja herätti suurta huomiota. Ensimmäiset kokoelmat olivat upeaa mitallista runoa. Ruotsissa oleskelun aikana kieli alkoi vapautua ja muuttui varsinkin taas Suomeen palattua vapaamittaiseksi, osin lähelle puhekieltä. Lyriikan lisäksi hän julkaisi proosaa, romaaneja, lastenkirjoja ja päiväkirjoihin pohjautuvia teoksia, joista erityisesti on huomattava hyvin rohkea ja intiimi Vaarallista kokea. Päiväkirjoja vuosilta 1953-75.  Vaikuttava lukuelämys. Meriluoto on jakanut kokemuksensa nähtäväksi meille kaikille. Kannattaa tutustua. Olen ihaillut häntä aina. Soljuvaa kaunista, kielellisesti loisteliasta runoa, niin mitallista kuin vapaamittaista. Jokainen runo on elämän viesti, rakkautta, surua, kipua, epäröintia, luontokuvia ja taas hehkuvia tunnustuksia. Naisena olemista, naisen ja ihmisen herkkävaistoista aikansa tulkintaa.
Heikki Kujanpää ohjasi hänestä näytelmän Putoavia enkeleitä ja 2008 samannimisen elokuvan, jossa nuorta Meriluotoa esitti Elena Leeve ja vanhempaa Elina Knihtilä. Katsomisen arvoinen.
Meriluodon tuotantoa on osattu arvostaa lukuisin palkinnoin. Pro Finlandia-mitali hänelle myönnettiin jo 1962 ja Valtion taiteilijaeläke 1986.

Noin viikko sitten julkaistiin tilastoja: Espoossa valmistunut nuorisoasuntoja 70, mikäli en väärin muista. Jokaista asuntoa kohden 40 hakijaa. Kohtuutonta. Nuoria haastateltiin. Tulisivat mielellään töihin pääkaupunkiseudulle. Ei voi, ei ole asuntoa. Asuntoa on ylipäänsä vaikea saada ja hinnat nuoren maksukyvylle tavoittamattomissa. En käsitä. Eikö meillä puhuttu juuri nuorisotakuusta. Ei tunnu koskevan näitä asioita. Ja Espoossa tuo tilanne. Ei ole köyhimmästä päästä. Helsingissä ymmärtääkseni yhtä kurja. Vantaalla kaiketi myös. Espoossa on tonttimaata ihan varmasti, jos kaavoitetaan. Helsingissäkin on, vaikka siitä aina natistaan. Isot pellot ympärillä. Voisihan niistä jonkin kolkan lohkaista asumiskäyttöön. Vantaalla peltoa ja metsää löytyy vaikka laidunmaiksi. Ei voi olla tonttimaan syy, ettei asuntoja nouse. Ja vaikka kaavoitettavaa maata olisi rajatumminkin, sille voi rakentaa korkeampia taloja. Tikkurilan ainokainen tornitalo tästä hyvänä esimrkkinä. Asuntojen lukumäärästähän on kysymys. Vantaa on kyllä velkainen ja sillä on siksi selviämistä. Naapurikuntien tilannetta ei voi silläkään perustella samalla tavoin. Jos Helsinki edelleen hamuaa Guggenheimia, jota kukaan muu ei huoli, on kyllä kyse silkasta välinpitämättömyydestä kansalaisen todellisia ja kipeitä tarpeita kohtaan. Varokaa päättäjät, vaalit ovat tulossa. Ehkä kansalaisen muisti ei ole sittenkään niin huono. Ahneudelle ja taviksen simputtamiselle ei tunnu löytyvän mittaa eikä määrää. Toiseen suuntaan edetään  ja vikkelään. Verot ja maksut hipovat pilviä. Samoin eläkeikä. Jos poliitikoilla ja elinkeinoelämän harjoittajilla on minkäänlaista omaatuntoa, niin minulla kyllä jo piippaisi.