Työttömyys revähtää käsiin. Joukkoirtisanomisia, firmojen uudelleenorganisointia, monien toimijoiden konkursseja.
Tähän on tultu. Työ alkaa olla harvojen herkkua. Ja kuitenkin tälle voisi tehdä paljonkin. Työtä voisi jakaa, pilkkoa työpäivä useammalle toimijalle. Tai työviikko, työvuosi. Eihän pilkkeillä elä. Ei varmaankaan. Mutta nytkin maksetaan sosiaalitukia. Tuki voisi täydentää palkkaa. Olisihan toki parempi, että ihmiset eivät kokonaan vieraannu ansiokäsitteestä. He pysyisivät jaetun työn kautta työkykyisinä ja työhaluisina, työhön paremmin kelpaavina. Eihän tässä tarvitsisi tehdä muuta kuin siirtää taskusta toiseen, mutta ihmisten kannalta oikeudenmukaisemmin.
Sitä paitsi ei ole mitään järkeä meikäläisen kaltaisessa tukiviidakossa, joka on äärettömän tehokas työhön hakeutumisen este. Ei kannata, kun karenssi iskee. On puhuttu yhden luukun järjestelmästä ja siihen pitäisi totta totisesti päästä. KELALLE koko höskä. Yksi luukku ja yksi tuen harkitsijataho. Pois kaikki keinotekoiset esteet ja poliittiset ripustukset. Jokaisella kyllin terveellä kansalaisella pitää olla oikeus ja mahdollisuus työhön. Ei sitä saa tahallaan jarruttaa. Ei kasvattaa työvoimareservejä poliittisesti tarkoitushakuisesti.
Sitäpaitsi, jos näitä tukiryteikköjä putsattaisiin ja järkiperäistettäisiin, kansalaisten innovatiivisuus todennäköisesti kasvaisi. Olisi helpompi suunnitella myös omia ja pienimuotoisempia ansaintatapoja.
En uskalla kehoittaa ketään yrittäjäksi, jollei hänellä ole selkeää ja varmaa näkemystä, että homma pelittää. Hutera yrittäminen päättyy usein pikaisesti, menee rahat ja itsetunto. Mutta voisi kyllä ajatella yhteisyrityksiä, kimppaa jonkun alan osaajista, työstä pois potkittuja tai muutoin tietoa ja taitoa hankkineita, voisi pistää hynttyyt yhteen ja perustaa jonkin sortin firma. Pienemmällä rahalla ja kohtuullisemmalla vastuulla. Vähän niinkuin kehitysmaiden naisille ideoiduissa yrityksissä. Ei menisi talot ja tavarat, vaan voisi jopa onnistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti