Olimme ristiäisissä niinkuin on totuttu sanomaan, nytten puhutaan myös kastejuhlasta. Niin oli pikkuinen nätti ja tapitti kirkkailla silmällään suoraan rohkeaa syliinottajaa. Rauhallinen ja hyväntuulinen kuuluu olevan. Hyvä niin, onnea vielä vanhemmille ja isovanhemmille! Tapasimme myös sukua, niitä entisiä tuttuja ja lapsen isän sukulaisia, uusia ihmisiä. Tapaaminen on mukavaa, virkistävää. Katselee ihmisiä silmiin, miettii, mitä hänelle kuuluu ja kysäisee sitten. Enemmän pitäisi olla kontakteja, nähdä useammin, mutta kun se on tullut nykyisin niin hankalaksi, ihmiset varjelevat reviirejään. Onneksi on joulun aika, sukujen aika. Silloin on lupa tulla, nähdä ja tulla nähdyksi. Minä olen jouluihminen edelleen, ei sille mitään mahda.
Maailman melskeet vain tuppaavat aina huolestuttamaan. Kumajavat niin ikävästi taustalla. Ja huolestuttaa muutoinkin, sekä maahanmuuttajien puolesta että hiukan ehkä toisinkin päin. Puolesta siksi, että tulevat useimmat sodan keskeltä, turvattomuuden, puutteen ja nälän keskeltä. Tulevat tänne Eurooppaan, kohtaavat ja ylittävät rajoja ja raja-aitoja. Kaikkialle ei oteta mielellään vastaan. Paljous pelottaa. Mutta tuskastuttaa myös ajatella, mitä he vaelluksellaan kokevat, kuva-aineisto on väliin kauhistuttavaa. Ja mihin päätyvät, telttoihin, tilapäismajoituksiin, vastaanottokeskuksiin ja saavat oleskeluluvan, jos ovat onnekkaita. Sillä välin, vettä, räntää, kylmyyttä, väsymystä, toivottomuutta, pelkoa. Olen joskus miettinyt, jos itse olisin matkalla. Sitä on hyvä muidenkin miettiä. Miten jaksaisi. Tuntuu, etten jaksaisi, ainakaan enää tätä nykyä. Tällainen samaistus on omiaan herättämään myötätuntoa, rukoilemaan heidän puolestaan, toivomaan että sodat asettuvat, saadaan rauha ja jälleenrakentaminen pääsee alkamaan.

Marraskuun 11. Laiskuus ei liene lahja, mutta...

Kuukausi on taas kierähtänyt kannoillaan. Säät, kuten viimeksi tavatessa, hämärää, tihkuista, ei tosin kovin kylmää. Minulle sopii. En rakasta pakkasta enkä lunta. En edes hiihtämistä. Joten, ei syytä valittaa.
Kävimme elokuvissa, katsomassa Kätilön. Kirjakin oli tullut luettua. Ei hassumpi, elokuvateknisesti suorastaan hieno, maisemat, Lapin sota, lavasteet. Upeita. Alun sotiminen kesti tosin turhan kauan, mutta sitten parani, tuli henkilökuvausta enemmän, ihmissuhdekuvioita. Mainiot Krista Kosonen, Tommi Korpela ja muut. Loppuratkaisu vesitetty eikä kirjan mukainen, mutta muutoin, pidin. Oli muuten isänpäivä, mieheni ja tyttäremmekin tykkäsivät. Eli valtakunnassa kaikki hyvin.
Tässä välillä käväisin kirjamessuilla ja ostin kassillisen joululahjakirjoja. Nyt olen epätoivoisesti yrittänyt vähän selailla ja lueskella, etteivät olisi ihan sopimattomia, kun en kaikkia tekijöitä ennestään tuntenut. Siinä sitä hommaa piisaa!
Harrasteryhmämme lukupiirikin oli viime viikolla, meillä kotona, kun tapaamme vuoron perään kunkin luona. Teemme ruokaa, nautimme lasillisen viiniä ja keskustelemme, keskustelemme, keskustelemme. Emme vain valitusta kirjasta, tällä kertaa Murakamin Vaiteliaan miehen vaellusvuodet-opuksesta, vaan kaikesta maan ja ylisen ja alisen taivaan välillä. Puhe ropisee kuin sade peltikatolle, on se niin tyhjentävää, tutussa seurassa ja estottomasti.
Illalla on tarkoitus mennä konserttiin, ei tällä kertaa musiikkitaloon tai vastaavaan, vaan ihan paikalliseen Lummesaliin. Silti mukavaa, odotan. Välillä tuntuu, että aavikoituu, ilman kulttuuria ei halua elää, mutta kun ei saa luitaan liikkeelle.
Kohta tulee joulun aika ja tapaamisia enemmän, suvun tai sukujen kesken varsinkin. Niitä odotellessa: jaksetaan.