Marraskuu, hämärää, tihkuista. Tottakai.

Uutistunku se vasta hurjaa onkin. Tilanne Itä-Ukrainassa ei ota rauhoittuakseen. Media työntää silmät korvat täyteen levottomuuksia. Hyvä dokumentti sentään tuli, Unkarista ja Berliinin muurin viime hetkien taustoista. Koskettava dokumentti. Ei ole aina helppoa olla päättäjänä, ei tosiaankaan. Rehellisiä, vastuuntuntoisia sellaisia on harvassa. Unkarin silloinen nuori johtaja kuului näihin harvoihin ja viisaisiin. Hienoa havaita, että sellaisiakin on tai on ainakin ollut.

Ikävää oli seurata sitä vastoin Luxenburgin veroparatiisikäytänteitä. Kaikki tuntuu onnistuvan käsiä levittelemällä. Maksamista riittää meille kelpo kansalaisille, jos vastuunkantajat ovat ulkoistaneet tuossa määrin vastuunsa. Mitenkään minun aivoihini ei mahdu se, miksi näin menetellään. Ymmärrän kyllä jotenkin välistä vedon. Se lienee ihmisillä karvoissa jo syntyessään. Mutta en ymmärrä, että sen tarvitsee olla noin kohtuutonta. Että ei makseta käytännössä mitään. Miksi ??? Jos on paljon annettu, eikö siitä voisi  jakaa tilkan myös yhteiseen hyvään. Hiekanmurusen verran. Jos ei muun, niin oman mielentasapainon vuoksi.

Onko ajattelu luvanvaraista?

Työttömyys revähtää käsiin. Joukkoirtisanomisia, firmojen uudelleenorganisointia, monien toimijoiden konkursseja.
Tähän on tultu. Työ alkaa olla harvojen herkkua. Ja kuitenkin tälle voisi tehdä paljonkin. Työtä voisi jakaa, pilkkoa työpäivä useammalle toimijalle. Tai työviikko, työvuosi. Eihän pilkkeillä elä. Ei varmaankaan. Mutta nytkin maksetaan sosiaalitukia. Tuki voisi täydentää palkkaa. Olisihan toki parempi, että ihmiset eivät kokonaan vieraannu ansiokäsitteestä. He pysyisivät jaetun työn kautta työkykyisinä ja työhaluisina, työhön paremmin kelpaavina. Eihän tässä tarvitsisi tehdä muuta kuin siirtää taskusta toiseen, mutta ihmisten kannalta oikeudenmukaisemmin.
Sitä paitsi ei ole mitään järkeä meikäläisen kaltaisessa tukiviidakossa, joka on äärettömän tehokas työhön hakeutumisen este. Ei kannata, kun karenssi iskee. On puhuttu yhden luukun järjestelmästä ja siihen pitäisi totta totisesti päästä. KELALLE koko höskä. Yksi luukku ja yksi tuen harkitsijataho. Pois kaikki keinotekoiset esteet ja poliittiset ripustukset. Jokaisella kyllin terveellä kansalaisella pitää olla oikeus ja mahdollisuus työhön. Ei sitä saa tahallaan jarruttaa. Ei kasvattaa työvoimareservejä poliittisesti tarkoitushakuisesti.
Sitäpaitsi, jos näitä tukiryteikköjä putsattaisiin ja järkiperäistettäisiin, kansalaisten innovatiivisuus todennäköisesti kasvaisi. Olisi helpompi suunnitella myös omia ja pienimuotoisempia ansaintatapoja.
En uskalla kehoittaa ketään yrittäjäksi, jollei hänellä ole selkeää ja varmaa näkemystä, että homma pelittää. Hutera yrittäminen päättyy usein pikaisesti, menee rahat ja itsetunto. Mutta voisi kyllä ajatella yhteisyrityksiä, kimppaa jonkun alan osaajista, työstä pois potkittuja tai muutoin tietoa ja taitoa hankkineita, voisi pistää hynttyyt yhteen ja perustaa jonkin sortin firma. Pienemmällä rahalla ja kohtuullisemmalla vastuulla. Vähän niinkuin kehitysmaiden naisille ideoiduissa yrityksissä. Ei menisi talot ja tavarat, vaan voisi jopa onnistua.

Homeloukku

Meitä suomalaisia on totuttu pitämään rehellisinä ja velvollisuudentuntoisina. Emme taida olla. Miten muutoin on mahdollista holtittomaksi räjähtänyt homeongelma. Laitokset, koulut ja kodit vaarallisia paikkoja olla ja elää. Allergiset kansalaiset eivät sitä kestä. Monet niistäkin, jotka eivät tiedä olleensa allergisia, tulevat sellaisiksi. Homepölyallergia näyttää olevan vakava sairaus. Itselläni ei ole siitä kokemusta, mutta en usko, että ihmiset pystyvät tai haluavat niin rankasti näytellä. Pahasti altistunut joutuu lähtemään yön selkään, tuuleen ja pakkaseen, jos kohtaus iskee. Miten on tähän tultu? Miten on niin kiire, ettei uudisrakennusta ehdi kuivattaa, vaan isketään pinnoitteet päälle ja tilanne on valmis. Uusi rakennus alkaa homehtua. Tai miten on mahdollista, että lattioiden alle jätetään kosteaa rakennusjätettä ja tulos on äskeisen kaltainen. Kuinka saadaan rakentaa ilman tehokasta valvontaa? Kuinka tekijän ja teettäjän omatunto venyy noin vastuuttomaan puuhasteluun. Se ei ole vain terveysriski. Se on myös taloudellinen riski. Purkaminen ja korjaaminen ei ole helppoa eikä halpaa. Kuka maksaa? Me kuningaskuluttajat kai useimmiten, jos rakentaja ehtii luiskahtaa näkymättömiin. Vähän enemmän välittämistä, hyvät ihmiset. Ja silmät auki joka iikka, joka joutuu rakentamisen tai remontoimisen kanssa tekemisiin olipa kummalla puolen aitaa tahansa. Tällä kehitykselle on saatava loppu.

Huomaan pahan kerran laiskistuneeni tämän blogin suhteen. Kiireitäkin on kyllä ollut.

Laitan nyt muutaman afon alkajaisiksi. Josko sitten havahtuisin enemmän kirjoittelemaan.


Anna itsellesi vielä tämä mahdollisuus.

Itseäsi et voi ulkoistaa.

Aamulla avoin kirja, illalla tekisit ehkä toisin.

Palikoita voi siirrellä, kunnes ne kerätään pois.

Niin kauan kuin olet matkalla, voit vaihtaa suuntaa.

Itsensä mittainen, tai sen, miksi mitattu.

Heräsit, kiitä!

Hukkumaisillaankaan ei kannata lopettaa uimista. (Eikä varsinkaan silloin, kirjoittajan täsmennys.)

Ilossa tartuntapinta.

Alut tärkeitä tarinantekijälle, elämäntarinankin.

Vanhemmuus, lukkarinkoulua viimeiseen virteen.

Rakasta ehdottomasti, oikeassa oleminen ei ole niinkään tärkeää.

Pysy ajassa, ajattele.

Siunattu päivä tänään, linnut sukivat jo höyheniään.

Valitse kuppikokosi.

Pidä taksoittajat loitolla.

Sovinnontekijä astuu portaan alemmaksi.

Kipujenkerä, sielun solmuista tehty.

Takkuisestakin villasta voi kehrätä kelvollista lankaa.