Mietinpä tässä tätäkin, kun paikallista lehteä lukiessani törmäsin uutiseen sairaaloiden täyttyvän liukastuneiden kansalaisten ranne- ja nilkkavammojen hoidosta. Ei ihme, että täyttyvät. Tiet kuin peiliä vaihtelevien pakkasten ja suojasäiden jäljiltä. Auraajan käytyä kävelyteillä, jälki on entistä hurjempi. Ei siihen auta kenkien liukuesteet eikä edes kävelysauvatkaan. Pitkään saa odotella, ennenkuin hiekoittaja ehtii hätiin. Se kyllä auttaisi, jos tapahtuisi vikkelämmin. Pakostakin tulee mieleen, mistä on kyse. Koko syksy on ollut lumetonta ja sulaa. Ei ole kunnilla ollut auraus- eikä lumenajokuluja. Luulisi silloin säästyneen kuntien kassaan pitkä penni, jota voitaisiin nyt ulosmitata oikea-aikaisina auraus- ja hiekoitustoimintoina. Eihän se raha itsestään kulu, jos momentilla ei ole ollut kulutarvetta.

Nyt on kuulkaas siivoustalkoot ihan luudan kanssa. Rikat ja roskat pois jaloista. Säästötalkoina näitä oikeastaan markkinoidaan. Kun raha hupenee valtion ja kuntien kukkarosta, jostain on pakko kulunkia vähentää. Ja mistä muusta se tapahtuisi kuin pienen ihmisen elintilasta. Mm asukastalot, joita on Helsingillä kymmenkunta, Vantaalla ja Espoolla muutama. Ne pitäisi nyt ottaa pois virkavallan kululistalta ja jättää vapaaehtoisten hoidettaviksi. Säästö lienee pieni, haitta sitä vastoin tosi suuri. Tavallisten ihmisten henkireikä, tapaamispaikka, jossa myös saa erilaisia palveluita, vertaistukea, neuvontaa, ruokaa ja kahvia. Nekö pitäisi nyt lopettaa. Jo on markkinat! Ymmärtäisi, jos sillä mittavasti korjattaisiin yhteiskunnan menoja. Kolikoita kilahtaa kovin niukasta kruunun kukkaroon tästä lähteestä. Toinen "loistoidea" oli liikkumisen säästöt. Täkynä tarjottiin alennuksia yli 70-vuotiaiden lipun hintoihin pääkaupunkiseudulla. Se sinänsä on hyvä asia, mutta jos lapsi heitetään pesuveden perään, ei tunnu enää mukavalta. Pyörätuoli- ja rollaattoriliikkujien etuuksia kavennettaisiin samalla ikäänkuin korvauksena, niin myös sokeiden ja muiden vammaisryhmien. Lapset rattaineen ja vaunuineen saisivat kulkea liputta vielä busseissa, mutta ei metrossa tai raitiovaunuissa. Tästäkään ei valtion tai kunnan kukkaro sanottavasti kostuisi. Ei tunnu rikka rokassa. En ymmärrä, en vaikka haluaisin.
Eikö meiltä löytyisi varakkaampia yksilöitä ja ryhmiä, joilta lohkaista hitunen valtion velan katteeksi. Miten olisi vakuutusyhtiöt, pankit ja isot firmat, joilla tuntuu olevan valuuttaa niin paljon, että yhtenään paratiisin portteja kolkuttelevat ja tilejään järjestelevät.

Juhlakausi ohi, loppiainenkin jo takana. Ihan hyvä, tolkuttomat pyhät alkoivat rasittaa. Pari arkipäivää ja taas siestaa. Minä tykkään tekemisestä, kohtuullisesta sellaisesta. Ei jaksa lojua päiväkausia ja jos on kovin kurja keli, uloskaan ei saa lähdettyä. Nyt on hyvä. Arki rutiineineen palaa. Kuusen kun saisi vielä heivattua ulos. Pitää ruveta riisumaan. Se tuo riisuminen on näillä kymmenillä muutenkin tuttua touhua. Tärkeitä asioita vähän kerrassaan otetaan pois tai joutuu ainakin jonotuslistalle. Onneksi terveys on vielä kohtuukunnossa. Pitää koputtaa maalaamatonta puuta. Mutta puhti ei ole kuten nuorempana, jos nyt oli silloinkaan. Aika lisää mielikuviin omaa hohdettaan. Täytyy yrittää pitää pää ja kroppa kunnossa. Mieli reippaana. Se on joskus haasteellista tuo mieli, kun on saanut synnyinlahjana melkoisen tosikon karaktäärin. Vaikka kyllä siellä Savo-Karjalassa nauraakin osattiin, välistä ihan pikku pisara silmäkulmassa. Ja nytkin hyviä tuttuja tavatessa ja vanhoja muistellessa. Miksei ihan perhepiirissäkin. Kummallisia sattumuksia välistä tielle osuu ja huumori on helpoin tapa selvitä haasteellisista asioista. Pitäisi melkein mennä naurujoogaan. Olen monesti ajatellut. Ei ole tullut vielä lähdettyä. Onneksi on hupsuja ystäviä ja hupsu suku, joiden kanssa aukoa päätään. Kun oikein saa asiat juurta jaksain jutusteltua, helpottaa. Ja onneksi on hyvää kirjallisuutta. Se päihittää  monta tyhjää hetkeä ja suo sielulle einettä. Joten Eteenpäin!

Hyvää Uutta Vuotta 2015! Joulu meni, välipäivät ja uudenvuodenaatto. Nyt on käännettävä puhdas sivu. Haastetta kerrakseen, tässä maailmanajassa. Onneksi sai hetken lämmitellä perhepiirin ja suvun keskellä. Ihmiset ympärillä ovat niin tärkeitä.

Ensiksi tulee tässä mieleen tuon lämmittelyn vaikeus osalle meistä lähipiirin ulkopuolisista. Kaikilla ei ole, missä lämmitellä. Niinkin perustavan tärkeä elementti kuin asunto saattaa puuttua. Todella tärkeä, kun muistaa pohjoisen maamme vaihtelevat sääolosuhteet.

Asunnon puute tuntuu kansalaisen näkökulmasta katseltuna tahalliselta syjinnnältä. HSkin keskusteli asiasta näyttävästi 29. 12. 2014. Jos nyt en ihan väärin muista, pääkaupunkieudulla on yli miljoona neliötä tyhjillään hylätyissä toimisto- ja liikerakennuksissa, joista jonkunmoinen osa soveltuisi hyvin muutettavaksi asunnoiksi.

Hakemuksia on tehty eri tahoilta (kts HS 29.12), mutta yhteiskunta jarruttaa, Helsingin osalta Helsingin kaupunki. Eikä rikas Espookaan taida olla Pekkaa parempi. Ei tehdä tarvittavia kaavamuutoksia asian mahdollistamiseksi. Miksi?

Tämänkaltainen tonttipolitiikka on luonnonvastaista. Mikä hirvittavä asuntopula pääkaupunkiseudulla vallitsee. Tuhansia täysin asunnottomia, kymmeniä tuhansia asuntojonoissa. Virkamiehen korviin ei hätä tunnu kuuluvan. Ymmärrän, jos asuntorakentaminen on kallista, ja raha on tiukalla. Tässä asiassa ei ole siitä kyse, vaan epäeettisestä jarruttamisesta. Useat tahot ovat yrittäneet muuttaa esim. toimistotaloja asuinkiinteistöiksi, mutta kaupunkisuunnitteluvirasto vitkuttelee keksimällä erilaisia tekosyitä. Kaavamuutoksia ei hevillä heru.

Joskus on parempi kaataa vanha talo ja rakentaa tilalle kokonaan uusi, modernimpi, useampia kerroksia. Toimistotaloissa ja tehdaskiinteistöissä on kuitenkin paljon sellaisia, että näin ei tarvitsisi tehdä. Saneeraus, vesi- ja huonetilojen järjestely, sisäremontti ja sisustus riittäisi. Jos on hyväkuntoiset perusrakenteet, kuluja säästyy. Miksi ei anneta lupia? Sopii vain kysyä. Tällaiset ihmiset eivät ole tainneet koskaan olla irtisanomisuhan alaisia, eivät ole tainneet nyssyköineen soitella sukulaisten ja tuttujen ovikelloa, että pääsisikö päiväksi pariksi tai pitemmäksi aikaa pakkaselta suojaan. Mutta vaikka eivät olekaan, luulisi ihmisillä olevan hitunen eläytymiskykyä, kykyä samaistua huonompiosaisen reaalimaailmaan. Asunto on kiistaton perustarve ja perusoikeus tässä maassa. Sen eteen pitäisi jokaisen kynnelle kykenevän tehdä jotain. Eikä suinkaan jarruttaa poliittisista tai tonttipoliittisista syistä. Siinä ehtii kurki kuolla ennenkuin suo sulaa.