runot, kirjoittaminen, kirjallisuus, yhteiskunnallinen tiedostaminen, kannanotot yleisiin asioihin, pohjoiskarjalaisuus, mökkeily ym.
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Tiuhaan toistuvat Yt-palaverit, irtisanomiset, automaatio ja työelämän robottisovellutukset johtavat työn loittonemiseen osaavista käsistä. Toisaalta ikääntyviä ihmisiä yritetään taluttaa kaukalon ääreen pitemmäksi aikaa kuin voimat ja halu riittäisivät. Eläkkeellepääsyä liuútetaan tuntemattomaan horisonttiin. Tämä vaikuttaa erään saduista kuulemamme väen täkkitalkoilta.
Jossain on sanottu, ettei oikean käden tarvitse tietää, mitä vasen tekee. Alkuperäistekstissä puhuttiin auttamisesta. Nykyisin sillä taidetaan ajatella enemmän kähmintää. Ylipäätäänkään nykymenolla oikea käsi ei todella tiedä, mitä toinen tekee, niin ristiriitaista yhteiskunnan toiminta tuntuu välistä olevan.Vastakkaiset virtaukset törmäilevät rätisten toisiinsa. Ohjanta puuttuu.
Työtä on tietty määrä. Jos yksi kupo satoa siirretään uuteen paikkaan, se on poissa alkuperäisestä. Vanhenevan väen liika patistelu vähentää nuorison mahdollisuuksia. Kilpaillaan samoilla markkinoilla.
Turhan suuri osa nuorisosta on aktiivielämän ulkopuolella. Ja kun totutaan helppoon rahaan, ei saa lähdettyä työvoimatoimiston luukulle, varsinkin kun palkan ja sosiaalietuuksien ero on liian pieni. Kuvio vinoutuu.
Tämä on pelottavaa. Se kun ei rajoitu vain Lilliputti-Suomeen, vaan on koko Euroopan laajuista eikä ole tuntematonta Amerikassakaan. Afrikassa työtä ei ole ollutkaan aikoihin riittävästi. Aasia keinottelee välimaastossa, aasialaiset ovat toimeliaita, yrittäjänhenkisiä ja osaksi tyytyvät pieneen palkkaan, kun sosiaalietuja ei ole, tarpeeksi ainakaan.
Työn puute johtaa turhautumiseen. Ja jos nuoriso, yhteiskunnan energisin osa, turhautuu, se on pelottavaa. Mielestäni päättäjät ja elinkeinoelämä tyytyvät katselemaan kehitystä liian rauhallisina, havahtumatta ajoissa vaaran signaaleihin.
Voisiko asialle sitten jotain? Eräs keino, joka tulee hakematta mieleen, on olemassaolevan työn jako useammille. Vähennetään, aluksi vain hiukan ja kokeillen, työtunteja nykyisiltä tekijöiltä ja tarjotaan työtä vailla oleville. Tätä ruuvia voi säätää. Kuinka monille kulloinkin ja kuinka lyhyeksi aikaa. Paitsi työpäivää, myös työviikkoa tai työvuotta voisi jaksottaa useampien kesken. Siinä joudutaan tietysti pohtimaan palkkajärjestelyjä. Ihan sormia napsauttamalla tämäkään ei onnistu, vaikka automaation aikaa eletäänkin.Työ on erikoistunutta, vaatii pitkää koulutusta, kokemusta ja harjaantumista. Pitkällä aikavälillä työn jakaminen voisi kuitenkin hillitä suurten päämäärättömien joukkojen ajelehtimista, jos tämä konsti saataisiin sopeutettua työelämän keinovalikoimiin. Joissakin maissa ja joillakin aloilla päivän lyhentämistä on jo kokeiltu ja käsittääkseni hyvin tuloksin.
Toinen keino, mitä on kokeiltu tuloksekkaasti esim. Saksassa, on oppisopimuskoulutus. Se on äärettömän hyvä konsti nuorison houkuttelemiseksi syrjäytymisen poluilta. Hidas ehkä ja vaatii organisoimista, mutta jokaisen näköalattoman nuoren pelastaminen vie yhteiskuntaa askelen eteenpäin. Koulutuspaikkoja pitäisi vain saada rivakasti lisää.
Sitäpaitsi, nuorilta itseltään pitäisi kysyä, mikä heitä kiinnostaa, mihin he uskovat pystyvänsä, minkälaista kouluttautumista ja valmennusta he olisivat valmiita ottamaan vastaan. Mikä on se juju?
Sieltä löytyisi varmaan käyttökelpoisia ideoita enemmän kuin tiukalle paketoiduista valikoimista yhteiskunnan pärekorista. Emme välttämättä tiedä, miten monipuolisia kykyjä nuorisolla on. Ajatellaan nyt vaikka juuri julkistetun Supershellin huikeat pelisovellutukset ja yrityskauppa. Musiikissa nuorilla on moninaista lahjakkuutta, käden taidon alueelta voi löytyä vaikka mitä.
Kyllä nuoret haluavat tehdä jotain. Ketään ei voi tyydyttää toimettomana lojuminen vuodesta toiseen, rötöstely ja hörhöily. Masentumiseen siinä ajaudutaan, sairastumiseen ja toivottomuuteen. Ei sellaista kukaan oikeasti jaksa. Siihen joutuu, jos ei löydä ovenripaa ulospäin hakemallakaan.
NUORILLE NYT on ollut hyvä alku. Sitä pitää jatkaa ja kehittää. Uusia keinoja on löydyttävä kiviä käännellen ja nuoret on otettava mukaan niiden kääntelyyn. Jos nuoret ovat itse suunnittelemassa, hommasta tulee heidän näköistään ja heillä on silloin motivaatio panna hanskat heilumaan. Pakkokakku aiheuttaa vain mahanpuruja, omatekoinen ruisleipä maistuu paremmalta.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Sunnuntai. Eilen hotkaisin kirjamessut yhtenä suupalana. No, eksyin myös ruoka- ja viinimessuille, jossa oli toisenmoista purtavaa, mutta siitä ei enempää.
Keskityin aluksi saksalaisiin kirjailijoihin. Kuuntelin Sigfried Lenzeä, joka oli livenä paikalla ja kertoi tuotannostaan, erityisesti Hetken hiljaisuus-teoksestaan. Lenzen saksaa oli ilo kuunnella. Hetken hiljaisuus on muutamaan minuuttiin pysäytetty tuokiokuva, rakkaustarina koulumaailmasta. Jo ikääntynyt kirjailija oli epäröinyt, uskaltaako aiheeseen tarttua, mutta kommentaattorien mielestä kirjasta sukeutui hieno lukuelämys, pitänee haeskella käsiinsä. Olisihan sen sieltä tietysti saanut, mutta eipä sitä kaikkeen kerralla varannot riitä.
Toinen saksalainen, joka oli paikalla, oli Felicitas Hoppe; kirjan nimi oli myös Hoppe. Peter Lindberg haastatteli ruotsiksi ja pikkuisen piti pinnistellä, että pysyi mukana. Antoisa tuokio kuitenkin, Hoppe oli hauska, lasketteli letkeää huumoria. Tähänkään kirjaan en ole vielä tutustunut, joten enemmät kommentit jääkööt tuonnemmaksi.
Sitten keskityin Paula Tilliin. Hän kun sattui mukavasti olemaan seuraavana Katri Vala-lavalla. Kiinnostava ihminen ja kiinnostava aihe. Nykyisin Ruotsissa asuva Tilli, saatuaan asberger-diagnoosin vuosia sitten, kertoi olemisestaan asperger-ihmisenä. Päältä normaali, sisältä ihan muuta hän kuvasi itseään. Tavattoman mutkaton ja hersyvällä huumorilla huljuteltu esitys. Tuollainen syndrooma asettaa ihmisen vääjäämättä vinon peilin eteen. Sanoilla ja kehon kielellä saattaa olla tyystin toinen merkitys asberger-ihmiselle kuin tavalliselle taapertajalle. Valaistuin.
Enempää en sitten jaksanutkaan. Hortoilin ympäriinsä. Ihmisiä oli turhan paljon, näytteille asettajia liikaa. Vaikka pidänkin sekä hiljaisuudesta että toisaalta torimeiningistä, ei jaksa niellä enempää kuin kurkusta alas valuu. Pitäisi olla etukäteen tarkasti orientoitunut ja miettinyt, missä palloilee. Paljous on asia, joka minua yleensäkin ärsyttää. Valikoitu niukkuus tuntuu turvallisemmalta. Mutta jokaiselle jotakin, niinhän sen kuuluu olla. Me kun emme ole samasta puusta vuoltuja.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Lukupiirikirjanamme oli Hannu Väisäsen Taivaanvartijat. Ei kehnompi valinta. Moneen suuntaan räiskähtelevä spektaakkeli se on, kuin pohjoisen revontulet.
Kirjailija saa tilauksen maalata alttaritaulu kotikaupunkinsa Oulun uuteen kirkkoon. Haasteellinen työ. Tekijä joutuu ottamaan toisenkin kerran mittaa kirkon päättäjistä ja kirkollisista ennakkoluuloista. Juuri mikään ei suju itsestään. Työn alkaessa kirjailija on nuori, kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija. Hän joutuu etsimään jalansijansa kirkkoväärtien epäilevien silmien alla. Monta kertaa pitää kumartaa, peruuttaa ja ottaa askel taas eteenpäin ennenkuin teos kirkon alttariseinällä riippuu. Pitää ottaa kerran pari pitempikin tuumaustauko tai käydä purkamassa paineita kaupungin vuoristoradan pyörityksessä.
Mutta Väisänen on älykäs, humaani ja huumorintajuinen. Niillä konsteilla selvitään pohjoisen karikkoisilla vesillä.
Väisäsen lahjakkuus avautuu tässä kirjassa kuten aikaisemmissakin moneen suuntaan. Hän on tarkka sanankäyttäjä ja ennenkaikkea armoitettu kuvantekijä. Kuvia sinkoilee ilmoille kuin untuvia pöllyävästä voikukasta. Mutta kuvat eivät ole vain hentoisia eminluotteja, vaan värikylläistä räiskyvää punaista, syvää sinistä ja kirkollisen harrasta lilaa, "talousvihreääkään" unohtamatta. Hän katsoo maailmaa kuvataiteilijan silmin. Kolmas ulottuvuus on musiikki, joka näkyy vaikka siionin virren veisuuna kriittisessä tilanteessa, kirkkoneuvoston kokouksessa, mikä lienee kuitenkin kirjallinen tehoste, ja se näkyy alttaritaulun avajaisista kerrottaessa, oopperalaulajan visuaalisen hahmon kuvauksena, klassisen musiikin värähdellessä kirkkosalissa,
Väisänen on olemisessaan rehellinen, rajansa tajuava, terveellä tavalla itsellinen. Hän katselee ympärilleen turhaan pikkutarkkuuteen tai närkästykseen, vaikka olisi välistä ollut aihettakin, sortumatta. Hän silmäilee pohjoisen ihmisiä, hyvin tuntemiaan ja siten myös läheisiä hyväntuulisesti, hymähtelee heille ja itselleen.
Alttaritaulun vastaanotto seurakuntapäättäjien taholta Väisäsen kertoman mukaan oli aluksi varsin kriittistä, repivääkin. Tosin joukossa oli sentään muutama pysyvä tukija, seurakunnan kirkkoherra, jota Väisänen kuvaa hauskasti pienikokoiseksi, pieniääniseksi, mutta lämminsydämiseksi.
Alttaritauluprosessien lisäksi Väisänen kertoo ensimmäisestä näyttelystään Tukholmassa ja siellä tapaamastaan erittäin originellista taiteilijasta, Gretasta, joka ostaa hänen ensimmäiset taulunsa ja josta tulee lopuksi elämäänsä hänen tukijansa ja sydänystävänsä.
Hän kuvaa lämpimästi myös hiukan ennen alttaritaulun valmistumista kuollutta isäänsä, lapsuuden perhettään ja muita kotitienoon ihmisiä. Erityisen rakkauden saa osakseen isä. Hän haluaa jakaa taulun vihkimisen nostattaman tunnepyörityksen, huuman ja jonkinmoisen alakulon, isänsä kanssa ja kävelee tämän haudalle kirkosta päästyään, keskustelee hautakiven äärellä isän kanssa.
Taivaanvartijat on sanan ja värien liekehtimistä, taustalla klassinen musiikki. Juoni ei ole kummoinen, jos sitä on ollenkaan, edetään enemmän tekemisistä ja sattumuksista toiseen. Ja aika silaa tarinan. Muuta ei kaivata. Maittava lukukokemus.
maanantai 21. lokakuuta 2013
Luin tässä välipaloiksi Virginie Despentesin Teen spirit. Jännä kokemus. Yleensä en tämäntapaisiin törmää, mutta kirja jäi käteeni kirpparin kirjamyynnistä. Ostan usein lukemista kirppareilta. Valikoimat ovat runsaat ja sisältö monesti laadukasta. Joskus tekee suoranaisia löytöjä. Niin, siis Teen spirit. Kolmekymppinen punkkaripoika poteen angstia ja välttelee ihmisiä pienessä pariisilaisvuokrakämpässä. Elämä on hakusessa, ihmiskontaktit puhelimen varassa ja toinenkin pössäys tuprahtelee ennenkuin sattuma tulee avuksi ja kiskoo miehen ihmisten ilmoille. Tulee yllättävä puhelinsoitto, jossa hän saa kuulla olevansa 13-vuotiaan tyttölapsen isä, varhaisnuoruuden lyhyen tuttavuuden seurauksena. Kirjassa on häkellyttävää ja kiehtovaa se, että molemmat, niin tytär kuin isäkin elävät kaoottista murrosikää rinnatusten. Kaveri menee tapaamaan tytärtään ja hyvin nopeasti muotoutuu lämmin ihmiskontakti. Isä ei ole mikään perusisä meikäläisten katsomusten mukaan, vaan työtön, rahaton, asunnoton, tyttöystävän nurkissa oleileva hasista poltteleva tyyppi. Kirjan kieli on railakkaan rempseää. Tytön ilmaantuminen saa miehen lopulta vaivalloisesti ja hitaasti hivuttautumaan kohti vastuullisempaa elämää, pieniä työkeikkoja alkaa löytyä ja hän päättää ryhdistäytyä muutoinkin. Isä ja tytär tuntuvat hyvin samanikäisiltä aluksi, mutta isän on pakko aikuistua. Kummallista, että tuolla tavoin elellyt miekkonen pystyy niin avoimesti ja hellyttävästi kohtaamaan lapsensa. Niin vain tapahtuu. Pinnalta katsoen Teen spirit on kevyt ja rosoinen, mutta se on pohjimmiltaan viisas kirja. Asioista puhutaan suorasukaisesti, hersyvällä huumorilla. Dialogi yleensäkin elävää ja napakkaa.
Voin suositella. Hauska, nopeasti luettava pikkukirjanen.
lauantai 19. lokakuuta 2013
Kävimme miehen kanssa kävelemässä. Yöllä oli satanut hiukan lunta. Tie oli valkoinen, piha kuurassa, aurinko hivuttautunut jo melko korkealle. Häikäisevä syksyinen aamu. Tänä syksynä niitä on riittänyt, kirkkaita aamuja ja päiviä. Tuntuu kuin emme arktinen kansa olisikaan. Paitsi tuo lumi tietysti.
Usein kävellessäni vilkaisen naapureiden ikkunoita. Onkohan ketään kotona? Lähes talo kuin talo on tiukkaan napitettu säleverhojen taakse. En ymmärrä, miksi. Inhoan sälekaihtimia. Pitääkö peittää valo, jota näillä leveysasteilla ei yleensä ole liiaksi; tämä kesä ja syksy tosin ihana poikkeus. Kimpaannuin niin moisesta, että rykäisin sarjan aforismeja aiheen tiimoilta:
Tiellä kasvotusten, pihalla silmätysten, sisällä verhojen takana.
Piiloudut, keneltä? Etkö uskalla itsenäsi olla?
Pohjolan aurinko tulee iholle?
Jotain luvatontako itsenä olemisessa.
Omenapuiden kesäinen kavalkadi, kukat ja punastuva sato. Ei häpeästä, ilosta.
Syksyllä koulutie, lystikkäiden reppujen tanssi.
Talven tullessa valonpisarat talteen.
Annetaan olemiselle tilaa.
Vaatinevat vielä vähän työstämistä, mutta sainpahan ajatusten ryöpsähdyksen talteen.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Eilisen uutisia ja tämän aamun HS
Vauva löytyi myöhään illalla ulkoa penkiltä kerrostalon ulko-oven vierestä. Oli siististi puettu, vaippa kuiva, kääritty fleece-huopaan. Että näin. Tähänkö on tultu? Ihmisellä, joka ryhtyy tuollaiseen tekoon, täytyy olla hirvittävä hätä. Ei siihen muutoin pysty. Mahtoiko hän jäädä johonkin piiloon tarkkailemaan, löytääkö joku pikkuisen ja vie turvaan?
Joku löysi ja vei lapsen sairaalaan. Lapsi voi hyvin.
Mihin olet tullut suomalainen yhteiskunta, kun ihminen joutuu tekemään noin epätoivoisen teon. En ymmärrä. Autetaan, hyvät ihmiset, jos pystytään, tuohon tilaan joutunutta kanssamatkustajaa. Jos huomataan, että jollakin on asiat pielessä, selviytymiskyky hakusassa.
Toinen uutinen, joka kosketti, on valoisampi. Peliyhtiö Supercell myi 1,1 miljardilla eurolla 51 % yhtiöstään japanilaisille teleoperaattoreille. Että silleen. Puhutaan, että suuri osa nuorisosta on syrjäytynyttä. Nyt huomataan, että kaikki eivät ole. Vaikea käsittää tätäkin. Hesari hehkutti vertailulukuja. Markkina-arvo on yhtä suuri kuin Keskon ja nelikertaistunut kaupan myötä puolessa vuodessa. Vielä kaksi vuotta sitten sillä ei ollut juuri liiketoimintaa. Supercell askaroi kaksi mobiilipeliä ja jo paukahti. Hienoa Supercell! Olen todella ylpeä teistä!
Parasta kaikesta on se, että firma kertoi maksavansa veronsa ja maksavansa ne Suomeen. Noin sata miljoonaa euroa yhteisöveroa! Huhtikuinen ja tiistaina julkistettu sijoituskierros kasvattavat sitä kuulema vielä 160 miljoonalla! Huh huh! Mutta nuo miljoonatkaan eivät ole tärkeintä, vaan nuorten miesten suoraselkäinen asenne. Antaa hyvän kiertää, he sanovat. Suora lainaus Paanasen lausumasta HS:n mukaan:
"Me olemme kasvaneet Suomessa ja olemme saaneet äärimmäisen paljon tältä yhteiskunnalta. Kun me pärjäämme, on oikein, että me jaamme sen hyvän yhteiskunnan kanssa. On meidän vuoromme maksaa takaisin." Melkein itkin, kun luin tuon. Ei heitetä hanskoja tiskiin. Vielä on toivoa.
tiistai 15. lokakuuta 2013
Kaneli, neilikka, kardemumma
Jokunen runo tästä:
Juoksen ulos voikukkaniitylle
limetinvihreiden raitojen alle.
Laulurastas räpsyttää niin että korviin sattuu.
Käyn pitkäkseni heinikkoon,
silmissä hyppii valkoisia jäniksiä,
tassuttelevat taivaan laidasta laitaan,
kierivät, pyörivät,
nousevat varpailleen, poksahtavat rikki,
ja aurinko ryömii niityn taakse
kuin suunnaton päivänkakkara voinkeltaisin poskin.
Äiti nauraa ja hattu keikkuu,
heinikko väistyy astujan alta.
Isä torkkuu pihalla, kun tullaan.
Äiti heläyttää kassit portaille:
juotiin pullakahvit kirkolla.
Syksyllä sitten vilja leikattiin ja puitiin,
pellolla matala terävä sänki, pistelee jalkapohjiin.
Äiti ei naura,
ukki makaa lavitsalla riihessä
sarkahousut jalassa.
Minä en saisi mennä, mutta menin,
avasin oven,
ukki siellä yksin, odotti pukemistaan.
Äiti ei naura eikä itke,
ei puhu eikä huomaa.
Ilta pimenee, tähtiä narahtaa taivaalle,
liian kirkkaita, kuu liian kalpeita, pelto liian pimeä.
Hevonen ajaa pihaan,
isä on pitkällään reessä.
Tuolta löytyi portin takaa, ei kauas ehtinyt.
Äiti ryntää ulos, koskee,
valahtaa rekeen kuin märkä lakana,
pusertaa hartioista, ravistaa.
Kuollut, kuollut on.
Ei hengitä, sanoo mummokin
ja etsii raidallista kangasnenäliinaa hameen taskusta.
Isä kannetaan sisään, asetetaan penkille,
painetaan silmät kiinni.
Markku riisutaan valjaista, vietäisiin myöhemmin.
Pullat ovat palaneet uuniin.
On pääsiäisaatto.
Illan apeus hyytyy nuoskaisiin puihin,
kuun kajokin puristaa,
sanat putoilevat kuin helisevät jääpuikot rappusille,
eivät kohtaa,
kinokset valuvat, hyyhmä kovettuu yöksi,
ajatus väsyy hämärään jumalan unohtamilla nietoksilla.
Äiti kyykkää
tuvan ja navetan väliä,
kurottelee jäisellä kaivonkannella
vettä lehmille,
yöllä tuli taas lunta, kinosti navetan kupeeseen,
äiti roikottaa sinkkiämpäriä hangen läpi,
tuskin huivi näkyy.
Joskus on lopussa kahvi, toisinaan sokeri,
kauppaan selkonen upottavaa umpilunta,
ei ole kukaan tuiskun jälkeen tietä tehnyt.
Käypä lainaamassa Annilta,
äiti sanoo.
Minua ei huvittaisi, mutta äiti sanoo,
että hyvin voi lainata, maksetaan kun jaksetaan.
Kun koivu alkaa lopulta työntää hiirenkorvaa
ja koulussa valmistellaan kevätjuhlia,
äiti ryntäilee hätäisenä tuvan ja naapurin väliä.
Pitää löytää kyntäjä, niittäjä, halontekijä,
rahat kyntäjälle, niittäjälle, halontekijälle,
mahdoton yhtälö niissä oloissa,
mutta jotenkin oli mentävä.
Sitten aurinko on sipaissut koivunlehtiin
kultaisia raitoja,
taivaanvuohen narina jossain pitemmällä,
ruohikko kahisee avatun ikkunan alla.
Valutan ruusukuppiin mustaa kahvia,
hiivin ulos
istun rapulle pihlajan varjoon.
Taivaalla hattaroita, kuulampaita, arosusia,
takakenossa tepastelevia pingviinejä jäätiköllä.
Sängyllä auringonläikkiä, pilvenriekaleita.
Aamulla äiti lypsi lehmät,
uusi isä ja mummo kutovat verkkoja vajassa,
kuka veisi heiniä kuulampailleni.
Keittiössä tuoksuu tuore pulla,
vastalypsetty maito.
Äiti puhuu pehmeällä äänellä
tukka kietaistuna sykerölle niskaan,
työntää hiilirieskan ja ohraleivät nunnankiviuuniin.
Se oli viattomuuden aikaa. Emme paljon tienneet, mitä ympärillämme tapahtui. Emme seuranneet suhdanteita. Ilot ja surut olivat käden ulottuvilla.
Paljon tapahtui. Ensin kuoli ukki, sitten isä ja pian myös isäpuoli.
Jäimme taloudellisesti rankkaan paikkaan. Elimme liki kuuttomassa korvessa pikkutilalla, jota äiti yritti viljellä. Oli käsittämätöntä, että vuodesta toiseen resusimme hengissä. Naapuriavulla, muuten emme olisi selvinneet. Piti saada todella kyntäjä ja niittäjä. Heinää lehmille ja leipään viljaa.
Mökki lämpeni puilla ja pian isän ja isäpuolen tekemät halkopinot oli käytetty. Hatara tupa nieli valtaisasti puuta. Piti löytää siis halontekijäkin. Siihen aikaa oli vielä onneksi ihmisiä, jotka näkivät toisen ihmisen hädän. Apua saatiin pientä korvausta vastaan.
Olen miettinyt nyt myöhemmin, mitä on tapahtunut. Viattomuuden ajat ovat ohi. Tosin nytkin löytyy ihmisiä, jotka auttavat. Surettaa vain, että heitä on niin vähän. Nyt tuntuu olevan niin, että köyhät auttavat köyhiä. Se on sitä vertaistoimintaa. Mutta osattomuuden jakaminen on aika avutonta. Raha kasaantuu harvoille. Toisaalta on ihmisryhmiä, joilla sitä ei ole nimeksikään.
Auttaminen kuitenkin lämmittää. Siitä tulee hyvä mieli niin autetulle kuin auttajallekin. Tämä kuulostaa naurettavan lapselliselta tietyissä piireissä. Mutta ei se ole lapsellista. Se on vastuullista. Tiedän, mistä puhun, koska olen sen munaskuitani myöten läpikäynyt. Toivoisi, että nekin joilla rahaa on siinä määriin, etteivät oikein tiedä, mitä sillä tekisivät, havahtuisivat huomaamaan osallistumisen hyvää tuovat energiat. Energiasta todella on kysymys. Itse ajattelen, etteivät sellaiset varannot, joita ei voi enää mukavuutensa lisäämiseen käyttää, myöskään lisää ihmisen henkistä hyvää. Ajattelisin, että jos ohjaisi jonkin kohtuullisen, ehkä pienemmänkin osuuden vaikeasti selviytyvän marginaalin olojen kohentamiseen, se toisi antajalleen rehtiä kasvojenkohotusta.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Vähän lukemisesta ja lukemistottumuksista.
Olen jokseenkin kaikkiruokainen. Aikoinaan viettini hakeutuivat runojen ja elämäkertojen pariin enemmän kuin proosaan. Nyt laiva keikkuu laineilla. Runot kiinnostavat, tottakai. Teen pyrähdyksiä ja hakuammuntoja nykyrunon pariin, mutta rakastan ehdottomasti myös haikuja ja tankoja, joista löytyy erinomaisia käännöksiä. Runoherätykseni sain 60-luvulla Tulenkantajilta, Kailaalta eritoten, mutta Hellaakoskeen, Sarkiaan, Mustapäähän, Lassi Nummeen ja lukuisiin muihin tuli myös tutustuttua ja rakastuttua.
Nykyisin painopiste on siirtynyt enemmän proosaan. Ehkä se on tämä ikä. Kaipaa enemmän viihdettä, sisältöä kuolleisiin hetkiin. Valitettavasti olen aika hidas lukija, mutta sitä uskollisempi ja sinnikkäämpi. Harvoja kirjoja olen jättänyt kesken, niitäkin kyllä jokunen löytyy. Luen useaa kirjaa samaan aikaan. Kullakin on funktionsa. Illalla takerrun mieluiten dekkariin helpottaakseni nukahtamista. Dekkarin karmivuus ei yleensä haittaa unen saatia, juonen jännitteen katkaiseminen kyllä joskus. Kaikille ei iltadekkaria voine kuitenkaan suositella. Päivällä lounaan jälkeen käy raskassoutuisempi ja älyllisesti vaativampi tuotos. Silloin tankkaan klassikoita ja kaikenlaista, mikä eteen osuu ja pienen harkinnan jälkeen käteen tarttuu, tai sellaista, minkä olen pannut syrjään aikaansa odottamaan. Suurin osa kirjoista käy koska tahansa, jos onnistuu eläytymään.
Muutamia kirjoja, joita olen ihan viime aikoina lukenut ja joista erityisesti pitänyt:
Ulla-Leena Lundberg: Jää, Katja Kettu: Kätilö, Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä, Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Ulkomaisista käännöksistä esim. J. M. G Le Clezio: Harhaileva tähti, Alice Munron novellit, mm. Karkulaiset, Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu, Nial Williams: Saaren hiljaisuudessa, Carlos Ruiz Zafon Tuulen varjo. Yksi ehkä kaikkein suurimman kosketuksen minuun jättänyt lukukokemus oli Kuin surmaisi satakielen, tekijänsä käsittääkseni ainoa kaunokirjallinen teos. Tekijää en saa tältä istumalta mieleeni enkä halua googlettaa juuri nyt, ettei tämä tuotos katoa, kun en ole vielä ehtinyt mestari- enkä edes kisälliasteelle tässä blogin teossa. Meinasi näet eilen koko blogi karata käsistä, kun kone ei jotain syystä hyväksynyt salasanaani ja vaati äärettömän turhauttavan ähellyksen, ennenkuin sain sen vakuuttunneksi, että minä olen tosiaan minä. Kerron tämän lohduksi niille, jotka ehkä kamppailevat vastaavien haasteiden parissa.
Olen jokseenkin kaikkiruokainen. Aikoinaan viettini hakeutuivat runojen ja elämäkertojen pariin enemmän kuin proosaan. Nyt laiva keikkuu laineilla. Runot kiinnostavat, tottakai. Teen pyrähdyksiä ja hakuammuntoja nykyrunon pariin, mutta rakastan ehdottomasti myös haikuja ja tankoja, joista löytyy erinomaisia käännöksiä. Runoherätykseni sain 60-luvulla Tulenkantajilta, Kailaalta eritoten, mutta Hellaakoskeen, Sarkiaan, Mustapäähän, Lassi Nummeen ja lukuisiin muihin tuli myös tutustuttua ja rakastuttua.
Nykyisin painopiste on siirtynyt enemmän proosaan. Ehkä se on tämä ikä. Kaipaa enemmän viihdettä, sisältöä kuolleisiin hetkiin. Valitettavasti olen aika hidas lukija, mutta sitä uskollisempi ja sinnikkäämpi. Harvoja kirjoja olen jättänyt kesken, niitäkin kyllä jokunen löytyy. Luen useaa kirjaa samaan aikaan. Kullakin on funktionsa. Illalla takerrun mieluiten dekkariin helpottaakseni nukahtamista. Dekkarin karmivuus ei yleensä haittaa unen saatia, juonen jännitteen katkaiseminen kyllä joskus. Kaikille ei iltadekkaria voine kuitenkaan suositella. Päivällä lounaan jälkeen käy raskassoutuisempi ja älyllisesti vaativampi tuotos. Silloin tankkaan klassikoita ja kaikenlaista, mikä eteen osuu ja pienen harkinnan jälkeen käteen tarttuu, tai sellaista, minkä olen pannut syrjään aikaansa odottamaan. Suurin osa kirjoista käy koska tahansa, jos onnistuu eläytymään.
Muutamia kirjoja, joita olen ihan viime aikoina lukenut ja joista erityisesti pitänyt:
Ulla-Leena Lundberg: Jää, Katja Kettu: Kätilö, Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä, Hannu Väisänen: Taivaanvartijat. Ulkomaisista käännöksistä esim. J. M. G Le Clezio: Harhaileva tähti, Alice Munron novellit, mm. Karkulaiset, Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu, Nial Williams: Saaren hiljaisuudessa, Carlos Ruiz Zafon Tuulen varjo. Yksi ehkä kaikkein suurimman kosketuksen minuun jättänyt lukukokemus oli Kuin surmaisi satakielen, tekijänsä käsittääkseni ainoa kaunokirjallinen teos. Tekijää en saa tältä istumalta mieleeni enkä halua googlettaa juuri nyt, ettei tämä tuotos katoa, kun en ole vielä ehtinyt mestari- enkä edes kisälliasteelle tässä blogin teossa. Meinasi näet eilen koko blogi karata käsistä, kun kone ei jotain syystä hyväksynyt salasanaani ja vaati äärettömän turhauttavan ähellyksen, ennenkuin sain sen vakuuttunneksi, että minä olen tosiaan minä. Kerron tämän lohduksi niille, jotka ehkä kamppailevat vastaavien haasteiden parissa.
sunnuntai 13. lokakuuta 2013
Muutama näyte aikaisemmista kokoelmistani:
Silkkinen satula:
Karavaanitietä matkaavan mietteitä:
istun ajokkini selässä
tunnen sen kavioiden tasaisen jyskeen puutuvissa jäsenissäni
issykkul kaukana siintää
kuuntele issykkul
rakkaani kunlunvuorilla odottaa
nousevanohranheleä rakkaani
sinun tyttösi eivät miellytä minua issykkul
takkupalmikot lumisilmät
rakkaani kunlunvuorilla odottaa
rakkaani valmistaa naaleipiä pihakivellä
nefriittikivet hänen korvissaan helähtävät
(issykkul on järvi kaukoidässä silkkitien tuntumassa)
tungeksivat ostajat kojuni ympärillä
viekkaat silmänsä turkoosin turbaanin alla
tinkimistään tinkivät otsa väreillen
ahnaasti haluavat saaliiseensa tarttua
meluavat ja mekastavat, huutelevat kuulumisiaan olkani yli
kaadan kumissia mukiini
istun jakkaralle puotini perälle
annan heidän mekastuksensa valua yltäni
kuin sateen hiuksistani
lämmitän käsiäni mukin ympärillä
muistan rakastani
ei minua liikuta heidän aikailunsa
istun vakaasti paikallani lampun lepattessa sivummalla
tiedän heidän tarvitsevan silkkinsä
ostavan sen viimein asianmukaisin hinnoin
Tyttö tahollaan kaipaa rakastaan:
mentyäsi vuorimännyt olivat surullisia
taivas kasvoi niiden latvoista
ja kävi päivien mittaan kuulaammaksi
kunnes suovillanpehmeä kuura
peitti rakoilevaan saveen kivettyneet jäljet
roudittuneesta maasta nousi kylmä
ja minussa kasvoi hitaasti viha, kauppamies
menekin pois
olit liian lähellä iltatuulen punahehkuista hämärää
jasmiinien nahkeaa kimallusta
kengissäsi on turhan ohuelti multaa
mitä näillä pelloilla tekee sinunlaisellasi
kuitenkin varjojen käytyä syviksi
taivaan tummuttua, vesikäärmeen ja jalopeuran herättyä
annoin sinulle anteeksi
vaikka vuorimännyt eivät hymyilleet enää
katajat olivat lakanneet kahisemasta askelissasi
et kestänyt tätä hiljaisuutta jota rakastan
näitä hauraita kukkia rinteillä
illan leikittelyä poppelin lehdillä
veden tyyntä solinaa
uunista tulevan savun hajua joka tietää teeleipien kypsyvän
et näe näissä pienissä kukissa kylliksi elämää niinkuin minä
et ota niitä käteesi, tarkkaile niiden viivoja
paljon on niihin piirretty
sadat karavaanitiet idästä länteen
silkin ja norsunluun, teen ja tuoksuvan neilikan
norsunluun ja kullan
sinä etsit niitä kaukaisista maista loputtomilla matkoillasi
minä löydän ne niittyheinän kukinnossa majani seinustalla
Tällaisia tuntemuksia silkkitietä matkaavalla ja toisaalta häntä odottamaan jääneellä tytöllä
on aluksi. Matkan edetessä ja ajan kuluessa toisen ikävä ja paluun odotus täyttää mielen. Monenlaista liikkuu ajatuksissa.
Palaan kokoelman pariin myöhemmin.
perjantai 11. lokakuuta 2013
Muutama pikku runo Kettuja ja enkeleitä- kokoelmasta:
Yöhön sekoittunutta säästeliästä sisähämärää,
ulapoituneiden peltojen viima,
olkikukkia helmikuun hangella,
sokkona ujeltavaa lunta, kirkas tuuli,
tikuiksi jäätyneet lapaset uuninpankolla,
paketoitu suru, eteisen ikkunalle siirretty
pois jaloista.
Seinät väistyvät poluiksi
oljenkeltaisten runkojen väliin,
kylmänpörröiset linnut oksillaan
kahahtavat, säpsähtelevät,
ei muotoa, ei kokoa, liike,
satunnainen, syöksähtelevä liike,
kunnes hämärä avautuu,
rattaat asettuvat paikoilleen,
tuuli ryöppyää,
pehmeä hiljaisuus sipaisee
hirret havaittaviksi.
Sielunmaisemia vuosien takaa.
Pitäisikö minun juoruta vielä jotain tekemisistäni. Rakastan mökkeilyä, kuten kerroin, mutta rakastan myös kaupunkia. Kaupungissa on perheeni, ystäväni ja harrastukseni. Käyn kirjoittajaryhmässä, kerran kuukaudessa. Se on äärettömän tärkeä paikka, sielunveljet ja sisaret. Olemme tunteneet toisemme pari vuosikymmentä. Viihdymme totta tosiaan keskenämme. Virittelemme uskomattomia keskusteluja, aihepiirit hulmahtavat yhteiskunnallisista asioista yksityisiin. Isot ja pienet surut sekä ilot ruoditaan läpi suvereenisti, mutta rakkaudella.
Antoisa yhteisö on niin ikään viiden naisen lukupiirimme, vuosien takaa sekin. Luemme, arvioimme ja keskustelemme hyvän kahvin ja maittavan purtavan parissa. Juttu hytkyy missä milloinkin, nauru turskahtelee. Tummempia sävyjä suodatetaan varovammin, mutta vertaisyhteisö tulee hätiin aina tarvittaessa.
Muutamia vuosia sitten liityin aforismiyhdistyksen aforinkiin. Kirjoittajalle erinomainen paikka hioa sanomisiaan ja saada palautetta. Se on nettiyhteisö aforingin osalta, mutta yhdistyksen tilaisuudessa tapaamme myös kasvokkain. Maailmaa sielläkin rustataan ja sanan miekkaa kalisutellaan, usein aika reippaastikin.
Nämä ovat henkireikiä. Arki on on itsekullakin välistä hailakkaa. Ravistelua tarvitaan.
Yöhön sekoittunutta säästeliästä sisähämärää,
ulapoituneiden peltojen viima,
olkikukkia helmikuun hangella,
sokkona ujeltavaa lunta, kirkas tuuli,
tikuiksi jäätyneet lapaset uuninpankolla,
paketoitu suru, eteisen ikkunalle siirretty
pois jaloista.
Seinät väistyvät poluiksi
oljenkeltaisten runkojen väliin,
kylmänpörröiset linnut oksillaan
kahahtavat, säpsähtelevät,
ei muotoa, ei kokoa, liike,
satunnainen, syöksähtelevä liike,
kunnes hämärä avautuu,
rattaat asettuvat paikoilleen,
tuuli ryöppyää,
pehmeä hiljaisuus sipaisee
hirret havaittaviksi.
Sielunmaisemia vuosien takaa.
Pitäisikö minun juoruta vielä jotain tekemisistäni. Rakastan mökkeilyä, kuten kerroin, mutta rakastan myös kaupunkia. Kaupungissa on perheeni, ystäväni ja harrastukseni. Käyn kirjoittajaryhmässä, kerran kuukaudessa. Se on äärettömän tärkeä paikka, sielunveljet ja sisaret. Olemme tunteneet toisemme pari vuosikymmentä. Viihdymme totta tosiaan keskenämme. Virittelemme uskomattomia keskusteluja, aihepiirit hulmahtavat yhteiskunnallisista asioista yksityisiin. Isot ja pienet surut sekä ilot ruoditaan läpi suvereenisti, mutta rakkaudella.
Antoisa yhteisö on niin ikään viiden naisen lukupiirimme, vuosien takaa sekin. Luemme, arvioimme ja keskustelemme hyvän kahvin ja maittavan purtavan parissa. Juttu hytkyy missä milloinkin, nauru turskahtelee. Tummempia sävyjä suodatetaan varovammin, mutta vertaisyhteisö tulee hätiin aina tarvittaessa.
Muutamia vuosia sitten liityin aforismiyhdistyksen aforinkiin. Kirjoittajalle erinomainen paikka hioa sanomisiaan ja saada palautetta. Se on nettiyhteisö aforingin osalta, mutta yhdistyksen tilaisuudessa tapaamme myös kasvokkain. Maailmaa sielläkin rustataan ja sanan miekkaa kalisutellaan, usein aika reippaastikin.
Nämä ovat henkireikiä. Arki on on itsekullakin välistä hailakkaa. Ravistelua tarvitaan.
Hei! Sain lopulta ajoiksi oman blogin. Kuten viereinen kuva vihjaa, harrastan kirjoittamista, mm. Olen harrastanut pienen ikäni, mutta vasta eläkkeelle päästyäni kasasin ensimmäiset tuotokseni "kaikelle kansalle". Tämä kokoelma, Kettuja ja enkeleitä, ilmestyi vuosi sitten ja sisältää sekä runoja että aforismeja.
Sitä ennen ilmestyivät Silkkinen satula, 2003, ja Kaneli, neilikka, kardemumma 2007.
Olen juurevasti pohjoiskarjalainen Kolin seudun kasvatti. Leipätyöni pakersin tosin pääkaupunki-seudulla, mutta vahva vietti vetää joka kesä Karjalan korpiin. Mökkeilen, sienestän ja marjastan hullun lailla. Etelän hapatus karisee hetkessä.
Rakastan niitä maisemia, vaaroja, rämeitä ja soita. Siellä olen omillani. Hiljaisuus ja hiljaisuuden rikkovat äänet, pääskyn luritus, etäinen koiran haukahtelu syysaamuna, pöllön suhahtelu pesälleen, rapisevat oksat ikkunaa vasten yöllä.
Aina kun tulee aika palata ruuhkalähiöön, vaikka pientähän tämä ruuhka kansainvälisesti ajatellen on, tulee hurjan haikea olo. En tahtoisi lähteä, mutta en osaa jäädäkään. Kun suljen mökin oven, minusta tuntuu kuin jättäisin uskollisen ystävän talven ja pakkasen armoille. Kuin olisin pettänyt sen luottamuksen, en pitäisi huolta.
Näiden mökkimaisemien ympärille kuroutuu toinen runokokoelmani Kaneli, neilikka, kardemumma. Se on rakkaudentunnustus tälle autioituvalle, hiljentyvälle korvelle. Kokoelma kertoo lapsuuden ja nuoruu-den tunteista ja sattumuksista aina siihen asti, kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja sitä tietä jäin sitten sinne. Paljon tapahtui, ilon ja surun väreilyä, muutama rajumpi jalat alta kiskaisu myöskin.
Julkaisemisen aloitin Silkkinen satula- kokoelmallani. Siinä matkataan Silkkitietä kamelikaravaanilla. Se on rakkaustarina. Silkkikauppias taivaltaa autiomaan halki, jäisiä vuoriteitä, pystyttää myyntikojunsa tien varren kylissä ja kaupungeissa. Aikaa jää ajatella kamelin selässä istuessa, tuiskun pyyhkiessä kasvoja ja asiakkaiden ilmeitä myyntipöydän takana tarkkaillessa, tyttöä ikävöidessä. Tyttö odottaa tahollaan, laskee kuukausia, tutkailee kevään merkkejä.
Kaipaus, odotus, paluun riemu ja vaikeus, siinä teemat. Tämä on aika erikoinen tuotos, alueellisesti kauas kurottuva fiktio. En tiedä miksi, mutta silkkitie, Kiinan, Intian ja Lähi-idän maisemat ovat aina kiehtoneet. Autiomaat, vuorten jylhyys, vaikeakulkuisuus sekä matkan pitkäjänteisyys ja ihmisten kohtaamisen haasteet alkoivat elää päässäni. Oma osuutensa oli vuosia sitten kuvatulla TV-sarjalla. Mutta itäiset maisemat olivat syntyneet mielessäni jo ennen sitä. Harmi kyllä, en ole käynyt Kiinassa ja Intiassa. Turkissa, Tunisiassa, Espanjassa ja Venäjällä kyllä, jotka ovat eteläisen silkkitien tuntumas
Sitä ennen ilmestyivät Silkkinen satula, 2003, ja Kaneli, neilikka, kardemumma 2007.
Olen juurevasti pohjoiskarjalainen Kolin seudun kasvatti. Leipätyöni pakersin tosin pääkaupunki-seudulla, mutta vahva vietti vetää joka kesä Karjalan korpiin. Mökkeilen, sienestän ja marjastan hullun lailla. Etelän hapatus karisee hetkessä.
Rakastan niitä maisemia, vaaroja, rämeitä ja soita. Siellä olen omillani. Hiljaisuus ja hiljaisuuden rikkovat äänet, pääskyn luritus, etäinen koiran haukahtelu syysaamuna, pöllön suhahtelu pesälleen, rapisevat oksat ikkunaa vasten yöllä.
Aina kun tulee aika palata ruuhkalähiöön, vaikka pientähän tämä ruuhka kansainvälisesti ajatellen on, tulee hurjan haikea olo. En tahtoisi lähteä, mutta en osaa jäädäkään. Kun suljen mökin oven, minusta tuntuu kuin jättäisin uskollisen ystävän talven ja pakkasen armoille. Kuin olisin pettänyt sen luottamuksen, en pitäisi huolta.
Näiden mökkimaisemien ympärille kuroutuu toinen runokokoelmani Kaneli, neilikka, kardemumma. Se on rakkaudentunnustus tälle autioituvalle, hiljentyvälle korvelle. Kokoelma kertoo lapsuuden ja nuoruu-den tunteista ja sattumuksista aina siihen asti, kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin ja sitä tietä jäin sitten sinne. Paljon tapahtui, ilon ja surun väreilyä, muutama rajumpi jalat alta kiskaisu myöskin.
Julkaisemisen aloitin Silkkinen satula- kokoelmallani. Siinä matkataan Silkkitietä kamelikaravaanilla. Se on rakkaustarina. Silkkikauppias taivaltaa autiomaan halki, jäisiä vuoriteitä, pystyttää myyntikojunsa tien varren kylissä ja kaupungeissa. Aikaa jää ajatella kamelin selässä istuessa, tuiskun pyyhkiessä kasvoja ja asiakkaiden ilmeitä myyntipöydän takana tarkkaillessa, tyttöä ikävöidessä. Tyttö odottaa tahollaan, laskee kuukausia, tutkailee kevään merkkejä.
Kaipaus, odotus, paluun riemu ja vaikeus, siinä teemat. Tämä on aika erikoinen tuotos, alueellisesti kauas kurottuva fiktio. En tiedä miksi, mutta silkkitie, Kiinan, Intian ja Lähi-idän maisemat ovat aina kiehtoneet. Autiomaat, vuorten jylhyys, vaikeakulkuisuus sekä matkan pitkäjänteisyys ja ihmisten kohtaamisen haasteet alkoivat elää päässäni. Oma osuutensa oli vuosia sitten kuvatulla TV-sarjalla. Mutta itäiset maisemat olivat syntyneet mielessäni jo ennen sitä. Harmi kyllä, en ole käynyt Kiinassa ja Intiassa. Turkissa, Tunisiassa, Espanjassa ja Venäjällä kyllä, jotka ovat eteläisen silkkitien tuntumas
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)