Parin tihruisen päivän jälkeen aurinko tuli taas pesästään, kirkkaana, häikäisevänä. Maassa ohut kuura. Marraskuun 25 päivä. Viikon päästä joulukuu. Sanoivat, että talvi antaa vielä odottaa itseään kuukauden verran. Sitä vastaan ei ole sanomista, jos vain olisi poutaa, edes joskus aurinkoista.

Liitän oheen pikkurunon Kaneli, neilikka, kardemumma- kokoelmastani vuodelta 2007. Runon tunnelmapalanen on alkuaan 60-luvulta ollessani opiskelemassa Helsingissä, mutta kuva-aines on rikastunut 1990-2000-luvun sisätiloilla.


Verhojen pellavaisissa punaoranssiraidoissa
pilkahdus marraskuuta,
ei liian kirkasta,
savu kiemurtelee kattojen yllä,
lasten kiljaisut luistinradalla.

Tässä valossa on jotain mitä ei muulloin,
suloista pehmeyttä,
valo hipaisee tuolin selustaa,
kurottautuu tammipiirongin tyttöveistoksen hiuksiin,
koskettaa kepeästi lasilinnun pyrstöä,
valahtaa päivänokosille piirongin kannelle.

En malta jättää pois myöskään 60-70-luvun tuokiokuvaa Hämeentieltä. Muistan yhä tuon näkymän synnyttämät mielenliikkeet kävellessäni usein Hämeentieltä kohti Sörnäisten rantatietä Hakaniemen torille.


Vaunut natisevat,
katuvalot sähähtävät pesiinsä,
lepattavat hetken, vetävät henkeä kestääkseen yön yli,
kaupunki piilottaa juonteensa puiston puihin,
nainen kauempana puuteroi nenänpielensä ja hymyilee lampun alla,
tyhjyys pakenee kellariluukkuihin  odottamaan aamua.

Vaunut natisevat,
taivas sataa niskaan yksitellen syttyviä tähtiä,
kuunsirpin Hämeentien viljamakasiinien katon ylle,
joka myllyn siilon pihalla kirkastuu,
koskettaa lempeästi rosoista tiiliseinää.


Nykyisessä ympäristössäni eivät raitiovaunut kirsku. Hiljaista kuin tossutorilla. Jokunen auto surahtaa sentään keittiön ikkunan ohitse ja lähikoulun lapset käyttävät  kävely- pyörätietä, johon olohuoneesta on esteetön näkymä. Reput keikkuvat selässä, leikkisää tappalunnujakkaa, iloisia kiljahduksia. Elämän ääniä, parasta laatua.