Teema-kanava tarjosi sunnuntai-iltana yhden hienoimmista elokuvista, mitä olen katsonut, Terrence Malickin ohjaaman vuonna 2011 ilmestyneen Elämän puun.
Keski-ikään ehtinyt mies muistelee kuolleita veljiään. Muistot vievät hänet 1950-luvulle. Kerrotaan kolmesta pojasta, joita kuvataan pikkulapsi-iästä esiteini-ikäisiksi asti. Perheen tyrannimaista isää näytteli Brad Pitt ja hellää, herkkää äitiä Jessica Chastain, erinomaisia molemmat. Myös lasten roolisuoritukset olivat hienoja tulkintoja, kasvot ilmeikkäitä, puhuvia.
Filmi alkaa surusta. Lapsi on kuollut. Vanhempien tuska ja syyllisyys vangitsevat katsojan. Sitten tulee merkillistä kuvamateriaalia useiden minuuttien ajan. Surun kuvausta ilman sanoja. Luontokuvaa, vahvaa kamerankäyttöä. Tulivuoren mylvintää, punaisen ja oranssin leiskuntaa vastakohtana musta ja alaston luonto, kalju taivas, synkkä myllertävä meri, lehdettömät puut ja taas mustanpunainen sykkivä loimu. Käsittämättömän hieno keksintö kuvata surua tuolla tavoin, kiireettömästi, antaen sen vyöryä omalla voimallaan katsojan tajuntaan. Uskaliasta ohjausta ja kuvausta siksi, että tuo jakso kesti äärettömän kauan. Hätäinen katsoja, joka etsii helppoa viihdettä, olisi napannut ruudun varmasti kiinni. Onneksi en tehnyt niin, sillä loppu palkitsi. Tai oikeastaan myös alku, sillä harva on näyttänyt surua, sen monia kasvoja ja viimein toivon kajastusta, noin vahvasti. Tuollaiselta ihmisen mielessä varmaan tuntuu, kun kipu myllertää. Filmistä aisti sen valtavan voiman, kuilun, piinaavan syyllisyyden, hetkittäisen helpotuksen, kunnes taas vajottiin kuoleman maahan, liki kestämättömiin tunteisiin.
Äärettömän hieno puheenvuoro.
Vähitellen tuli muutama teksti, muutama rukous, repliikki. Osa lauseista oli raamatusta. Elokuvan alkuosan ilme oli muutenkin syvästi hengellinen. Palattiin 50-luvulle. Kuvattiin perhettä, lasten syntymää, kasvamista. Pehe oli ongelmallinen. Isä dominoi, piti hyppysissään koko joukkoa. Liikkumavaraa oli vähän. Isän tapa kasvattaa oli jäykän uskonnollinen. Puhuttiin Jumalasta, viljeltiin hurskaita lauseita, vaadittiin ehdotonta kuria. Isä kuvitteli aluksi itsestään suuria. Menestyvä mies. Lasten piti olla hymistelevä kuoro ympärillä. Isän sana oli laki. Hän juoksutti poikiaan puuhasta toiseen, omilla ehdoillaan, mielipidettä ja tekemisen mielekkyyttä kysymättä. Vähitellen käy ilmi, etteivät isän asiat ole kunnossa, töistä tulee potkut. Asiat alkavat mennä myös ulkoisesti huonosti.
Jessica Chastainin esittämä äiti on loistava versio tuollaisen tyrannin vaimosta. Herkät kasvot, pidättyvät eleet, surulliset silmät. Äiti suojelee poikiaan, toimii puskurina yksioikoista isää vastaan. Äiti aistii lasten pelon, joka muuttuu vähitellen epätoivoksi ja vihaksi. Lapset yrittävät puolustautua, yrittävät ymmärtää sadistista isää, mutta se ei onnistu. Vastarinta ja viha kasvaa, sille ei vain löydy luontaista kanavaa purkautua.
Kuvaus etenee hitaasti, puhutaan vähän, mutta sanat ja ilmeet kertovat. Teksti on filosofista mietiskelyä, pohdintaa oikeasta ja väärästä. Myös isä punnitsee lopulta tekojaan ja asenteitaan, yrittää korjata kurssia, mutta vahinko on tapahtunut. Niinpä hän päätyy syyttämään äitiä, että tämä on kääntänyt lasten mielet itseään vastaan. Julmuus äityy ajoittain väkivallaksi.
Huolimatta niukoista repliikeistä filmistä tihkuu riipaisevaa sisäistä puhetta. Se näyttää paljaana, mihin jäykät asenteet ja psykologinen rajoittuneisuus johtaa. Lasten umpimieliset kasvot paljastavat sanoittakin, mitä tapahtuu.
Pysäyttävä, hieno elokuva. Katsojalla pitää olla aikaa ja malttia. Mutta se palkitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti