Tiuhaan toistuvat Yt-palaverit, irtisanomiset, automaatio ja työelämän robottisovellutukset johtavat työn loittonemiseen osaavista käsistä. Toisaalta ikääntyviä ihmisiä yritetään taluttaa kaukalon ääreen pitemmäksi aikaa kuin voimat ja halu riittäisivät. Eläkkeellepääsyä liuútetaan tuntemattomaan horisonttiin. Tämä vaikuttaa erään saduista kuulemamme väen täkkitalkoilta.

Jossain on sanottu, ettei oikean käden tarvitse tietää, mitä vasen tekee. Alkuperäistekstissä puhuttiin auttamisesta. Nykyisin sillä taidetaan ajatella enemmän kähmintää. Ylipäätäänkään nykymenolla oikea käsi ei todella tiedä, mitä toinen tekee, niin ristiriitaista yhteiskunnan toiminta tuntuu välistä olevan.Vastakkaiset virtaukset törmäilevät rätisten toisiinsa. Ohjanta puuttuu.

Työtä on tietty määrä. Jos yksi kupo satoa siirretään uuteen paikkaan, se on poissa alkuperäisestä. Vanhenevan väen liika patistelu vähentää nuorison mahdollisuuksia. Kilpaillaan samoilla markkinoilla.

Turhan suuri osa nuorisosta on aktiivielämän ulkopuolella. Ja kun totutaan helppoon rahaan, ei saa lähdettyä työvoimatoimiston luukulle, varsinkin kun palkan ja sosiaalietuuksien ero on liian pieni. Kuvio vinoutuu.

Tämä on pelottavaa. Se kun ei rajoitu vain Lilliputti-Suomeen, vaan on koko Euroopan laajuista eikä ole tuntematonta Amerikassakaan. Afrikassa työtä ei ole ollutkaan aikoihin riittävästi. Aasia keinottelee välimaastossa, aasialaiset ovat toimeliaita, yrittäjänhenkisiä ja osaksi tyytyvät pieneen palkkaan, kun sosiaalietuja ei ole, tarpeeksi ainakaan.

Työn puute johtaa turhautumiseen. Ja jos nuoriso, yhteiskunnan energisin osa, turhautuu, se on pelottavaa. Mielestäni päättäjät ja elinkeinoelämä tyytyvät katselemaan kehitystä liian rauhallisina, havahtumatta ajoissa vaaran signaaleihin.

Voisiko asialle sitten jotain? Eräs keino, joka tulee hakematta mieleen, on olemassaolevan työn jako useammille. Vähennetään, aluksi vain hiukan ja kokeillen, työtunteja nykyisiltä tekijöiltä ja tarjotaan työtä vailla oleville. Tätä ruuvia voi säätää. Kuinka monille kulloinkin ja kuinka lyhyeksi aikaa. Paitsi työpäivää, myös työviikkoa tai työvuotta voisi jaksottaa useampien kesken. Siinä joudutaan tietysti pohtimaan palkkajärjestelyjä. Ihan sormia napsauttamalla tämäkään ei onnistu, vaikka automaation aikaa eletäänkin.Työ on erikoistunutta, vaatii pitkää koulutusta, kokemusta ja harjaantumista. Pitkällä aikavälillä työn jakaminen voisi kuitenkin hillitä suurten päämäärättömien joukkojen ajelehtimista, jos tämä konsti saataisiin sopeutettua työelämän keinovalikoimiin. Joissakin maissa ja joillakin aloilla päivän lyhentämistä on jo kokeiltu ja käsittääkseni hyvin tuloksin.

Toinen keino, mitä on kokeiltu tuloksekkaasti esim. Saksassa, on oppisopimuskoulutus. Se on äärettömän hyvä konsti nuorison houkuttelemiseksi syrjäytymisen poluilta. Hidas ehkä ja vaatii organisoimista, mutta jokaisen näköalattoman nuoren pelastaminen vie yhteiskuntaa askelen eteenpäin. Koulutuspaikkoja pitäisi vain saada rivakasti lisää.

Sitäpaitsi, nuorilta itseltään pitäisi kysyä, mikä heitä kiinnostaa, mihin he uskovat pystyvänsä, minkälaista kouluttautumista ja valmennusta he olisivat valmiita ottamaan vastaan. Mikä on se juju?
Sieltä löytyisi varmaan käyttökelpoisia ideoita enemmän kuin tiukalle paketoiduista valikoimista  yhteiskunnan pärekorista. Emme välttämättä tiedä, miten monipuolisia kykyjä nuorisolla on. Ajatellaan nyt vaikka juuri julkistetun Supershellin huikeat pelisovellutukset ja yrityskauppa. Musiikissa nuorilla on moninaista lahjakkuutta, käden taidon alueelta voi löytyä vaikka mitä.

Kyllä nuoret haluavat tehdä jotain. Ketään ei voi tyydyttää toimettomana lojuminen vuodesta toiseen, rötöstely ja hörhöily. Masentumiseen siinä ajaudutaan, sairastumiseen ja toivottomuuteen. Ei sellaista kukaan oikeasti jaksa. Siihen joutuu, jos ei löydä ovenripaa ulospäin hakemallakaan.

NUORILLE NYT on ollut hyvä alku. Sitä pitää jatkaa ja kehittää. Uusia keinoja on löydyttävä kiviä käännellen ja nuoret on otettava mukaan niiden kääntelyyn. Jos nuoret ovat itse suunnittelemassa, hommasta tulee heidän näköistään ja heillä on silloin motivaatio panna hanskat heilumaan. Pakkokakku aiheuttaa vain mahanpuruja, omatekoinen ruisleipä maistuu paremmalta.