Lukupiirikirjanamme oli Hannu Väisäsen Taivaanvartijat. Ei kehnompi valinta. Moneen suuntaan räiskähtelevä spektaakkeli se on, kuin pohjoisen revontulet.
Kirjailija saa tilauksen maalata alttaritaulu kotikaupunkinsa Oulun uuteen kirkkoon. Haasteellinen työ. Tekijä joutuu ottamaan toisenkin kerran mittaa kirkon päättäjistä ja kirkollisista ennakkoluuloista. Juuri mikään ei suju itsestään. Työn alkaessa kirjailija on nuori, kuvataideakatemiasta valmistunut taiteilija. Hän joutuu etsimään jalansijansa kirkkoväärtien epäilevien silmien alla. Monta kertaa pitää kumartaa, peruuttaa ja ottaa askel taas eteenpäin ennenkuin teos kirkon alttariseinällä riippuu. Pitää ottaa kerran pari pitempikin tuumaustauko tai käydä purkamassa paineita kaupungin vuoristoradan pyörityksessä.
Mutta Väisänen on älykäs, humaani ja huumorintajuinen. Niillä konsteilla selvitään pohjoisen karikkoisilla vesillä.
Väisäsen lahjakkuus avautuu tässä kirjassa kuten aikaisemmissakin moneen suuntaan. Hän on tarkka sanankäyttäjä ja ennenkaikkea armoitettu kuvantekijä. Kuvia sinkoilee ilmoille kuin untuvia pöllyävästä voikukasta. Mutta kuvat eivät ole vain hentoisia eminluotteja, vaan värikylläistä räiskyvää punaista, syvää sinistä ja kirkollisen harrasta lilaa,  "talousvihreääkään" unohtamatta. Hän katsoo maailmaa kuvataiteilijan silmin. Kolmas ulottuvuus on musiikki, joka näkyy vaikka siionin virren veisuuna kriittisessä tilanteessa, kirkkoneuvoston kokouksessa, mikä lienee kuitenkin kirjallinen tehoste, ja se näkyy alttaritaulun avajaisista kerrottaessa, oopperalaulajan visuaalisen hahmon kuvauksena, klassisen musiikin värähdellessä kirkkosalissa,
Väisänen on olemisessaan rehellinen, rajansa tajuava, terveellä tavalla itsellinen. Hän katselee ympärilleen turhaan pikkutarkkuuteen tai närkästykseen, vaikka olisi välistä ollut aihettakin, sortumatta. Hän silmäilee pohjoisen ihmisiä, hyvin tuntemiaan ja siten myös läheisiä hyväntuulisesti, hymähtelee heille ja itselleen.
Alttaritaulun vastaanotto seurakuntapäättäjien taholta Väisäsen kertoman mukaan oli aluksi varsin kriittistä, repivääkin. Tosin joukossa oli sentään muutama pysyvä tukija, seurakunnan kirkkoherra, jota Väisänen kuvaa hauskasti pienikokoiseksi, pieniääniseksi, mutta lämminsydämiseksi.
Alttaritauluprosessien lisäksi Väisänen kertoo ensimmäisestä näyttelystään Tukholmassa ja siellä tapaamastaan erittäin originellista taiteilijasta, Gretasta, joka ostaa hänen ensimmäiset taulunsa ja josta tulee lopuksi elämäänsä hänen tukijansa ja sydänystävänsä.
Hän kuvaa lämpimästi myös hiukan ennen alttaritaulun valmistumista kuollutta isäänsä, lapsuuden perhettään ja muita kotitienoon ihmisiä. Erityisen rakkauden saa osakseen isä. Hän haluaa jakaa taulun vihkimisen nostattaman tunnepyörityksen, huuman ja jonkinmoisen alakulon, isänsä kanssa ja kävelee tämän haudalle kirkosta päästyään, keskustelee hautakiven äärellä isän kanssa.
Taivaanvartijat on sanan ja värien liekehtimistä, taustalla klassinen musiikki. Juoni ei ole kummoinen, jos sitä on ollenkaan, edetään enemmän tekemisistä ja sattumuksista toiseen. Ja aika silaa tarinan. Muuta ei kaivata. Maittava lukukokemus.