Kaneli, neilikka, kardemumma


Jokunen runo tästä:


Juoksen ulos voikukkaniitylle
limetinvihreiden raitojen alle.
Laulurastas räpsyttää niin että korviin sattuu.
Käyn pitkäkseni heinikkoon,
silmissä hyppii valkoisia jäniksiä,
tassuttelevat taivaan laidasta laitaan,
kierivät, pyörivät,
nousevat varpailleen, poksahtavat rikki,
ja aurinko ryömii niityn taakse
kuin suunnaton päivänkakkara voinkeltaisin poskin.


Äiti nauraa ja hattu keikkuu,
heinikko väistyy astujan alta.
Isä torkkuu pihalla, kun tullaan.
Äiti heläyttää kassit portaille:
juotiin pullakahvit kirkolla.

Syksyllä sitten vilja leikattiin ja puitiin,
pellolla matala terävä sänki, pistelee jalkapohjiin.
Äiti ei naura,
ukki makaa lavitsalla riihessä
sarkahousut jalassa.
Minä en saisi mennä, mutta menin,
avasin oven,
ukki siellä yksin, odotti pukemistaan.

Äiti ei naura eikä itke,
ei puhu eikä huomaa.
Ilta pimenee, tähtiä narahtaa taivaalle,
liian kirkkaita, kuu liian kalpeita, pelto liian pimeä.


Hevonen ajaa pihaan,
isä on pitkällään reessä.
Tuolta löytyi portin takaa, ei kauas ehtinyt.

Äiti ryntää ulos, koskee,
valahtaa rekeen kuin märkä lakana,
pusertaa hartioista, ravistaa.
Kuollut, kuollut on.
Ei hengitä, sanoo mummokin
ja etsii raidallista kangasnenäliinaa hameen taskusta.

Isä kannetaan sisään, asetetaan penkille,
painetaan silmät kiinni.
Markku riisutaan valjaista, vietäisiin myöhemmin.
Pullat ovat palaneet uuniin.

On pääsiäisaatto.


Illan apeus hyytyy nuoskaisiin puihin,
kuun kajokin puristaa,
sanat putoilevat kuin helisevät jääpuikot rappusille,
eivät kohtaa,
kinokset valuvat, hyyhmä kovettuu yöksi,
ajatus väsyy hämärään jumalan unohtamilla nietoksilla.


Äiti kyykkää
tuvan ja navetan väliä,
kurottelee jäisellä kaivonkannella
vettä lehmille,
yöllä tuli taas lunta, kinosti navetan kupeeseen,
äiti roikottaa sinkkiämpäriä hangen läpi,
tuskin huivi näkyy.


Joskus on lopussa kahvi, toisinaan sokeri,
kauppaan selkonen upottavaa umpilunta,
ei ole kukaan tuiskun jälkeen tietä tehnyt.
Käypä lainaamassa Annilta,
äiti sanoo.
Minua ei huvittaisi, mutta äiti sanoo,
että hyvin voi lainata, maksetaan kun jaksetaan.


Kun koivu alkaa lopulta työntää hiirenkorvaa
ja koulussa valmistellaan kevätjuhlia,
äiti ryntäilee hätäisenä tuvan ja naapurin väliä.
Pitää löytää kyntäjä, niittäjä, halontekijä,
rahat kyntäjälle, niittäjälle, halontekijälle,
mahdoton yhtälö niissä oloissa,
mutta jotenkin oli mentävä.


Sitten aurinko on sipaissut koivunlehtiin
kultaisia raitoja,
taivaanvuohen narina jossain pitemmällä,
ruohikko kahisee avatun ikkunan alla.

Valutan ruusukuppiin mustaa kahvia,
hiivin ulos
istun rapulle pihlajan varjoon.


Taivaalla hattaroita, kuulampaita, arosusia,
takakenossa tepastelevia pingviinejä jäätiköllä.
Sängyllä auringonläikkiä, pilvenriekaleita.

Aamulla äiti lypsi lehmät,
uusi isä ja mummo kutovat verkkoja vajassa,
kuka veisi heiniä kuulampailleni.

Keittiössä tuoksuu tuore pulla,
vastalypsetty maito.
Äiti puhuu pehmeällä äänellä
tukka kietaistuna sykerölle niskaan,
työntää hiilirieskan ja ohraleivät nunnankiviuuniin.


Se oli viattomuuden aikaa. Emme paljon tienneet, mitä ympärillämme tapahtui. Emme seuranneet suhdanteita. Ilot ja surut olivat käden ulottuvilla.
Paljon tapahtui. Ensin kuoli ukki, sitten isä ja pian myös isäpuoli.
Jäimme taloudellisesti rankkaan paikkaan. Elimme liki kuuttomassa korvessa pikkutilalla, jota äiti yritti viljellä. Oli käsittämätöntä, että vuodesta toiseen resusimme hengissä. Naapuriavulla, muuten emme olisi selvinneet. Piti saada todella kyntäjä ja niittäjä. Heinää lehmille ja leipään viljaa.
Mökki lämpeni puilla ja pian isän ja isäpuolen tekemät halkopinot oli käytetty. Hatara tupa nieli valtaisasti puuta. Piti löytää siis halontekijäkin. Siihen aikaa oli vielä onneksi ihmisiä, jotka näkivät toisen ihmisen hädän. Apua saatiin pientä korvausta vastaan.


Olen miettinyt nyt myöhemmin, mitä on tapahtunut. Viattomuuden ajat ovat ohi. Tosin nytkin löytyy ihmisiä, jotka auttavat. Surettaa vain, että heitä on niin vähän. Nyt tuntuu olevan niin, että köyhät auttavat köyhiä. Se on sitä vertaistoimintaa. Mutta osattomuuden jakaminen on aika avutonta. Raha kasaantuu harvoille. Toisaalta on ihmisryhmiä, joilla sitä ei ole nimeksikään.
Auttaminen kuitenkin lämmittää. Siitä tulee hyvä mieli niin autetulle kuin auttajallekin. Tämä kuulostaa naurettavan lapselliselta tietyissä piireissä. Mutta ei se ole lapsellista. Se on vastuullista. Tiedän, mistä puhun, koska olen sen munaskuitani myöten läpikäynyt. Toivoisi, että nekin joilla rahaa on siinä määriin, etteivät oikein tiedä, mitä sillä tekisivät, havahtuisivat huomaamaan osallistumisen hyvää tuovat energiat. Energiasta todella on kysymys. Itse ajattelen, etteivät sellaiset varannot, joita ei voi enää mukavuutensa lisäämiseen käyttää, myöskään lisää ihmisen henkistä hyvää. Ajattelisin, että jos ohjaisi jonkin kohtuullisen, ehkä pienemmänkin osuuden vaikeasti selviytyvän marginaalin olojen kohentamiseen, se toisi antajalleen rehtiä kasvojenkohotusta.