Marraskuu, hämärää, tihkuista. Tottakai.

Uutistunku se vasta hurjaa onkin. Tilanne Itä-Ukrainassa ei ota rauhoittuakseen. Media työntää silmät korvat täyteen levottomuuksia. Hyvä dokumentti sentään tuli, Unkarista ja Berliinin muurin viime hetkien taustoista. Koskettava dokumentti. Ei ole aina helppoa olla päättäjänä, ei tosiaankaan. Rehellisiä, vastuuntuntoisia sellaisia on harvassa. Unkarin silloinen nuori johtaja kuului näihin harvoihin ja viisaisiin. Hienoa havaita, että sellaisiakin on tai on ainakin ollut.

Ikävää oli seurata sitä vastoin Luxenburgin veroparatiisikäytänteitä. Kaikki tuntuu onnistuvan käsiä levittelemällä. Maksamista riittää meille kelpo kansalaisille, jos vastuunkantajat ovat ulkoistaneet tuossa määrin vastuunsa. Mitenkään minun aivoihini ei mahdu se, miksi näin menetellään. Ymmärrän kyllä jotenkin välistä vedon. Se lienee ihmisillä karvoissa jo syntyessään. Mutta en ymmärrä, että sen tarvitsee olla noin kohtuutonta. Että ei makseta käytännössä mitään. Miksi ??? Jos on paljon annettu, eikö siitä voisi  jakaa tilkan myös yhteiseen hyvään. Hiekanmurusen verran. Jos ei muun, niin oman mielentasapainon vuoksi.

Onko ajattelu luvanvaraista?

Työttömyys revähtää käsiin. Joukkoirtisanomisia, firmojen uudelleenorganisointia, monien toimijoiden konkursseja.
Tähän on tultu. Työ alkaa olla harvojen herkkua. Ja kuitenkin tälle voisi tehdä paljonkin. Työtä voisi jakaa, pilkkoa työpäivä useammalle toimijalle. Tai työviikko, työvuosi. Eihän pilkkeillä elä. Ei varmaankaan. Mutta nytkin maksetaan sosiaalitukia. Tuki voisi täydentää palkkaa. Olisihan toki parempi, että ihmiset eivät kokonaan vieraannu ansiokäsitteestä. He pysyisivät jaetun työn kautta työkykyisinä ja työhaluisina, työhön paremmin kelpaavina. Eihän tässä tarvitsisi tehdä muuta kuin siirtää taskusta toiseen, mutta ihmisten kannalta oikeudenmukaisemmin.
Sitä paitsi ei ole mitään järkeä meikäläisen kaltaisessa tukiviidakossa, joka on äärettömän tehokas työhön hakeutumisen este. Ei kannata, kun karenssi iskee. On puhuttu yhden luukun järjestelmästä ja siihen pitäisi totta totisesti päästä. KELALLE koko höskä. Yksi luukku ja yksi tuen harkitsijataho. Pois kaikki keinotekoiset esteet ja poliittiset ripustukset. Jokaisella kyllin terveellä kansalaisella pitää olla oikeus ja mahdollisuus työhön. Ei sitä saa tahallaan jarruttaa. Ei kasvattaa työvoimareservejä poliittisesti tarkoitushakuisesti.
Sitäpaitsi, jos näitä tukiryteikköjä putsattaisiin ja järkiperäistettäisiin, kansalaisten innovatiivisuus todennäköisesti kasvaisi. Olisi helpompi suunnitella myös omia ja pienimuotoisempia ansaintatapoja.
En uskalla kehoittaa ketään yrittäjäksi, jollei hänellä ole selkeää ja varmaa näkemystä, että homma pelittää. Hutera yrittäminen päättyy usein pikaisesti, menee rahat ja itsetunto. Mutta voisi kyllä ajatella yhteisyrityksiä, kimppaa jonkun alan osaajista, työstä pois potkittuja tai muutoin tietoa ja taitoa hankkineita, voisi pistää hynttyyt yhteen ja perustaa jonkin sortin firma. Pienemmällä rahalla ja kohtuullisemmalla vastuulla. Vähän niinkuin kehitysmaiden naisille ideoiduissa yrityksissä. Ei menisi talot ja tavarat, vaan voisi jopa onnistua.

Homeloukku

Meitä suomalaisia on totuttu pitämään rehellisinä ja velvollisuudentuntoisina. Emme taida olla. Miten muutoin on mahdollista holtittomaksi räjähtänyt homeongelma. Laitokset, koulut ja kodit vaarallisia paikkoja olla ja elää. Allergiset kansalaiset eivät sitä kestä. Monet niistäkin, jotka eivät tiedä olleensa allergisia, tulevat sellaisiksi. Homepölyallergia näyttää olevan vakava sairaus. Itselläni ei ole siitä kokemusta, mutta en usko, että ihmiset pystyvät tai haluavat niin rankasti näytellä. Pahasti altistunut joutuu lähtemään yön selkään, tuuleen ja pakkaseen, jos kohtaus iskee. Miten on tähän tultu? Miten on niin kiire, ettei uudisrakennusta ehdi kuivattaa, vaan isketään pinnoitteet päälle ja tilanne on valmis. Uusi rakennus alkaa homehtua. Tai miten on mahdollista, että lattioiden alle jätetään kosteaa rakennusjätettä ja tulos on äskeisen kaltainen. Kuinka saadaan rakentaa ilman tehokasta valvontaa? Kuinka tekijän ja teettäjän omatunto venyy noin vastuuttomaan puuhasteluun. Se ei ole vain terveysriski. Se on myös taloudellinen riski. Purkaminen ja korjaaminen ei ole helppoa eikä halpaa. Kuka maksaa? Me kuningaskuluttajat kai useimmiten, jos rakentaja ehtii luiskahtaa näkymättömiin. Vähän enemmän välittämistä, hyvät ihmiset. Ja silmät auki joka iikka, joka joutuu rakentamisen tai remontoimisen kanssa tekemisiin olipa kummalla puolen aitaa tahansa. Tällä kehitykselle on saatava loppu.

Huomaan pahan kerran laiskistuneeni tämän blogin suhteen. Kiireitäkin on kyllä ollut.

Laitan nyt muutaman afon alkajaisiksi. Josko sitten havahtuisin enemmän kirjoittelemaan.


Anna itsellesi vielä tämä mahdollisuus.

Itseäsi et voi ulkoistaa.

Aamulla avoin kirja, illalla tekisit ehkä toisin.

Palikoita voi siirrellä, kunnes ne kerätään pois.

Niin kauan kuin olet matkalla, voit vaihtaa suuntaa.

Itsensä mittainen, tai sen, miksi mitattu.

Heräsit, kiitä!

Hukkumaisillaankaan ei kannata lopettaa uimista. (Eikä varsinkaan silloin, kirjoittajan täsmennys.)

Ilossa tartuntapinta.

Alut tärkeitä tarinantekijälle, elämäntarinankin.

Vanhemmuus, lukkarinkoulua viimeiseen virteen.

Rakasta ehdottomasti, oikeassa oleminen ei ole niinkään tärkeää.

Pysy ajassa, ajattele.

Siunattu päivä tänään, linnut sukivat jo höyheniään.

Valitse kuppikokosi.

Pidä taksoittajat loitolla.

Sovinnontekijä astuu portaan alemmaksi.

Kipujenkerä, sielun solmuista tehty.

Takkuisestakin villasta voi kehrätä kelvollista lankaa.

Syksy on puuskuttanut pitkälle lokakuuta, kiireinen syksy. Omenasato, lapsenlapsen hoitokeikat, muut isommat ja pienemmät puuhastelut. Hauskoja puuhia, niin hauskoja, että lukeminenkin on miltei jäänyt. Nyt havahduin, kävin kirjastossa ja täytin reppuni. Aloitin Amos Ozilla "Täydellinen rauha". Aikaisemmin olen tutustunut häneen vain teatterissa. Oivallinen valinta, hieno israelilainen kirjailija.
Mutta maailma menee menoaan ja ikävä kyllä, ei juuri hohdokkaammin. Olemme saaneet lukea hiljattain lapsiorjuudesta. Kolmekymmentä miljoonaa tai jotain sellaista heitä on edelleen, joidenkin laskelmien mukaan. Tämä on tietysti vain tilastojen kertomaa. Mitä tapahtuu niiden ulkpuolella, sitä ei tiedä kukaan. Taustalla väestön köyhyys ja varakkaiden hyötymis- ja alistamishalu. En ymmärrä, että ihminen kykenee vaimentamaan niin täysin sisäisen äänensä, että ottaa lapsen orjaksi kotiinsa, maksaa jonkun olemattoman summan varattomille vanhemmilla ja hyödyntää lapsen voimavarat. Jotkut tyytyvät vain työn teettämiseen, toiset vaativat myös hänen kehonsa. Miten ihminen perustelee itselleen tehdessään tuolla tavoin. Vieläpä länsimaissa. Lapsiorjia on löytynyt Ranskasta ja Englannista. Rikkaissa arabimaissa se on tavallisempaa. Onneksi asialle on alettu tehdä jotain ja orjuus vähenee, liian hitaasti tosin. Mm Nepalissa asialle on tehty todella paljon ja saatu ongelma miltei poistettua. Monissa maissa lapsiorjat saavat sentään käydä koulua, ainakin muutaman päivän viikossa, mikä on äärettömän tärkeää heidän tulevaisuuttaan ajatellen. Ja orjuus on usein rajattu muutamiksi vuosiksi, jonka jälkeen lapsi vapautuu. Näin ei ole tosin aina ja seksiorjat ovat varmasti oma lukunsa. Seksiorjuus traumatisoi luultavasti niin pahoin, että tulevaisuus voi olla vaikea. Kunpa asian korjaamiseksi saataisiin tehtyä enemmän ja nopeammin. Jokainen joka pystyy, laittakoon kortensa kekoon.

Muutama uudehko afo:

Siunattu päivä tänään, linnut havahtuivat sukimaan höyheniään.

Riisuttuna, alaslasketut ripset sielun peittona.

Itsensä mittainen, vaiko sen miksi mitattu.

Sanojen inflaatio, kipein.

Päivän politiikka: sipulit myllyssä, kirvely silmissä.

Aivot ja mieli, aktivoi.

Pidä taksoittajat loitolla.

Valitse kuppikokosi.

Kenelle tarjotaan pöydässä viimeiseksi?

Hypähtikö nappi katusoittajan kupissa?


Näin kesähelteillä luovuus ei oikein suostu kukkimaan. Tyydytään tähän tällä kertaa.

Huh huh! Onpa hujahtanut melkoinen aika, kun olen blogiini kajonnut. Se on tämä kesä ja mökkeily. Niin paljon arkista puuhaa. Pyhitänkin yleensä kesän vähemmän kulttuuripitoisille riennoille lukuunottamatta nyt kesäteatteria ja taidenäyttelyitä, viimeksi Tove Jansson Ateneumissa. Pidin, en ole nähnyt aikaisemmin juuri hänen maalauksiaan. Mielenkiintoisia, hennolla ja raskaammalla pensselillä vedettyjä. Enkä ole nähnyt Tuulikki Pietilän hienoja töitä Muumimaailmaan.
Mutta muutoin, olen käynyt raivokasta taistelua heinittymistä vastaan niin mökillä kuin kotonakin. Lopulta miltei voitolla kotosalla. Piha alkaa jo näyttää pihalta, kukat kukilta. Ja ulkona on tullut oltua, ruskettunutkin, levännyt, ajatellut, kirjoittanut aforismeja, kyläillyt, leikkinyt lapsenlapsen kanssa. Kaikenlaisia pientä, mutta ihmiselle tarpeellista. Pitääkö sitä aina niin isoja tehdäkään. Elämähän koostuu pienistä asioista. Pienistä tulee isoja, jos ne kootaan yhteen, nipuksi, keoksi. Me kaikki yhdessä. Eikö se niin pitäisi olla.