Kylmän kourissa

Pakkanen on pidellyt meitä hyppysissään viikkoja. Lunta ei ole tullut Etelä-Suomeen juuri lainkaan. Kummallista, tammikuu lopuillaan. Sen sijaan puhaltaa hyytävä kostea viima, pyörittelee pikku hippusia, jotka satavat naamalle, mutta ei niistä kinoksia kerry. Silti Eurooppa palelee, henkisesti ja fyysisesti. Norjassa palaa kymmeniä taloja, ehkä satoja. Jo toistamiseen. Ukrainassa ihmiset värjöttelevät kaduilla ja vaativat oikeuksiaan. Ovat kyhänneet barrikadeja jo kaksi kuukautta. Rauhanomaisesti, uhan alla. Myös hallinto on yrittänyt pysytellä maltillisena, suostunut myönnytyksiin. Pelko kasvaa puolin ja toisin, milloin ryöpsähtää, väkivalta, jota ei voi enää hillitä. Tähän on tultu, miksi? Maailma kutistuu, tulee lähemmäksi. Sitä ei voi sulkea enää ulkopuolelle, se tulvii olohuoneisiimme aamuin, illoin. Kaikkialla kahakoidaan, niin meillä kylmän kourissa kuin Afrikan ja Lähi-idän lämpimissä maissa. Syyriassa, Sudanissa, Keski-Afrikassa, Irakissa.
Miksi talouselämä on sekaisin. Miksi sorrumme ahneuteen? Tai ehkä emme niinkään me, vaan he. Onnekkaammat, osaavat, ne jotka hallitsevat tekniikan ja rahavirrat.
Suuri harha. Peli, pelkkä peli. Ei raha tuo onnea. Tietysti tietty määrä rahaa on tarpeen, selviytyäksemme kustannuksista. Mutta turha raha, jolla ei ole isäntää, joka on vain numeroita? Se on onnettomuus, tuhoaa yhteiskunnat. Nyt tarvittaisiin joku. Viisas. Suuri sielu, joka keksisi, mitä sille pitäisi tehdä. Miten tästä päästäisiin takaisin, normaalimpaan yhteiskuntaan, jossa vastuuta jaettaisiin. Jossa myös pienemmistä pidettäisiin huolta.

Sain joululahjaksi meksikolaiskirjailijan Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Erikoinen lukukokemus autistisen tytön, Karenin, aikuiseksi varttumisesta ja kehityksestä. Tyttö on ihan pieni vanhempien kuollessa, hoitamaton, puhumaton ja villi. Hänen vanhemmillaan oli rapistunut kartano ja tonnikalanjalostamo, jonka Karen perii yhdessä Isabelle-tätinsä kanssa. Isabelle-täti on avarasydäminen, lämmin ja viisas. Hän ryhtyy kasvattamaan Karenia. Tytöstä kehkeytyy omintakeinen yksilö. Hänen kykyrakenteensa on kompleksinen. Suurin osa  taidoista asettuu heikkolahjaisen tasolle, mutta muisti, avaruudellinen hahmottaminen ja muutama muu kognitiivinen alue sijoittuu tasolle, jonka alle 98 % ihmisistä jää. Näillä alueilla hän on huippulahjakas ja luova. Tässä kehykset, joista muodostuu huikea, lämmin ja ryöppyävää elämää tihkuva tarina. Ihmisten keskellä Karenilla on hankalaa suorasuisuutensa ja arkisia kommmunikaatiotilanteita heikosti vaistoavan persoonansa takia. Karenin aloittaa opiskelun korkeakoulussa, mutta opinnot katkeavat tempperamenttiongelmiin, kiistaan professorin kanssa. Se ei kuitenkaan estä häntä kehittämästä uraansa ja luovuuttaan. Hän ryhtyy viisaan tätinsä, nerokkaan liikemiehen Gouldin ja japanilaisen yrittäjänaisen Yasukon kanssa rakentelemaan tonnikalanjalostuksesta kukoistavaa kansainvälistä bisnestä. Karen perustaa tonnikalafarmeja Japaniin ja eri puolille Eurooppaa, suunnittelee kalojen elinolosuhteet ja ruokinnan huippuunsa, luo tonnikalaparatiiseja, joissa myös hoidokkien kuolema on helppo, nopea ja kivuton. Stressittömästi  tapetut kalat säilötään ja markkinoidaan ympäri maailmaa. Näin kasvatetun kalan liha on erityisen maukasta ja meksikolainen firma saavuttaa nopeasti suunnattoman maineen ja tekee markkinaennätyksiä. Kuitenkin Karen rakastaa enemmän eläimiä kuin ihmisiä ja niinpä hänen yritystoimintansa jalostuksessa  noudatetusta kivuttomuuden periaatteesta huolimatta on ristiriidassa hänen persoonansa kanssa. Perin merkillisten vaiheiden jälkeen hän  luopuukin liiketoiminnastaan, antaa kalojen kehittyä ja lisääntyä luomissaan paratiiseissa ja päästää ne lopulta takaisin mereen elämään villin kalan elämää.
Karenin tarina ei ole mutkaton systemaattinen kehitystarina, vaan täynnä yllätyksiä ja huimia hyppyjä. Samalla kirjailija kietoo kerrontansa mystiikan ja sadun hämyyn. Asioilla on paitsi todellinen maisema, myös mielikuvituksen huima, huojahteleva lento paikasta ja tilanteesta toiseen. Kirjaa ei voi lukea oikeastaan faktana lainkaan, vaikka sillä onkin tietyt realistiset kehykset. Se avautuu milloin mihinkin suuntaan ja usein ei tiedä, millä puolen todellisuuden rajaa ollaan. Karen suri itse, ettei hänellä mielestään ollut mielikuvitusta lainkaan, mutta tarina kertoo toista. Hieno kuvaus autistisesta äärettömän lahjakkaasta ja luovasta yksilöstä, jonka persoonallisuus väistelee jyrkkiä rajoja ja tavanomaisuutta, antautuu elämälle siten kuin se kulloinkin avautuu ja vie mukanaan. Silti hänessä on vahva annos peräänantamattomuutta ja määrätietoisuutta. Mielenkiintoinen ristiriita, jota kirjailija on taidokkaasti käyttänyt hyväkseen.

Aila Meriluoto täyttää tänään 90 vuotta. Onnea! Hieno runoilija, lahjakas, rohkea, muuntautumiskykyinen. Värikäs elämä. Kahdeksan vuotta avioliittoa Lauri Viidan kanssa, Viidan skitsofrenia ja lopulta ero. Muutto Ruotsiin, ensin pohjoiseen ja myöhemmin Enköpingiin, sitten Göteborgin tienoille, kulttuurivaikutteiden piiriin. Paluu Suomeen 1974, avioituminen professori Jaakko Paakkasen kanssa 1979. Paakkanen kuoli 2004.
Olen seurannut Meriluodon kirjailijataivalta ja elämää jo opiskeluajoistani lähtien. Tein hänestä graduni 1969. Meriluodon runous ei voi olla tempaamatta mukaansa. Lasimaalauksen kaikki tuntevat, ilmestyi 1946 ja herätti suurta huomiota. Ensimmäiset kokoelmat olivat upeaa mitallista runoa. Ruotsissa oleskelun aikana kieli alkoi vapautua ja muuttui varsinkin taas Suomeen palattua vapaamittaiseksi, osin lähelle puhekieltä. Lyriikan lisäksi hän julkaisi proosaa, romaaneja, lastenkirjoja ja päiväkirjoihin pohjautuvia teoksia, joista erityisesti on huomattava hyvin rohkea ja intiimi Vaarallista kokea. Päiväkirjoja vuosilta 1953-75.  Vaikuttava lukuelämys. Meriluoto on jakanut kokemuksensa nähtäväksi meille kaikille. Kannattaa tutustua. Olen ihaillut häntä aina. Soljuvaa kaunista, kielellisesti loisteliasta runoa, niin mitallista kuin vapaamittaista. Jokainen runo on elämän viesti, rakkautta, surua, kipua, epäröintia, luontokuvia ja taas hehkuvia tunnustuksia. Naisena olemista, naisen ja ihmisen herkkävaistoista aikansa tulkintaa.
Heikki Kujanpää ohjasi hänestä näytelmän Putoavia enkeleitä ja 2008 samannimisen elokuvan, jossa nuorta Meriluotoa esitti Elena Leeve ja vanhempaa Elina Knihtilä. Katsomisen arvoinen.
Meriluodon tuotantoa on osattu arvostaa lukuisin palkinnoin. Pro Finlandia-mitali hänelle myönnettiin jo 1962 ja Valtion taiteilijaeläke 1986.

Noin viikko sitten julkaistiin tilastoja: Espoossa valmistunut nuorisoasuntoja 70, mikäli en väärin muista. Jokaista asuntoa kohden 40 hakijaa. Kohtuutonta. Nuoria haastateltiin. Tulisivat mielellään töihin pääkaupunkiseudulle. Ei voi, ei ole asuntoa. Asuntoa on ylipäänsä vaikea saada ja hinnat nuoren maksukyvylle tavoittamattomissa. En käsitä. Eikö meillä puhuttu juuri nuorisotakuusta. Ei tunnu koskevan näitä asioita. Ja Espoossa tuo tilanne. Ei ole köyhimmästä päästä. Helsingissä ymmärtääkseni yhtä kurja. Vantaalla kaiketi myös. Espoossa on tonttimaata ihan varmasti, jos kaavoitetaan. Helsingissäkin on, vaikka siitä aina natistaan. Isot pellot ympärillä. Voisihan niistä jonkin kolkan lohkaista asumiskäyttöön. Vantaalla peltoa ja metsää löytyy vaikka laidunmaiksi. Ei voi olla tonttimaan syy, ettei asuntoja nouse. Ja vaikka kaavoitettavaa maata olisi rajatumminkin, sille voi rakentaa korkeampia taloja. Tikkurilan ainokainen tornitalo tästä hyvänä esimrkkinä. Asuntojen lukumäärästähän on kysymys. Vantaa on kyllä velkainen ja sillä on siksi selviämistä. Naapurikuntien tilannetta ei voi silläkään perustella samalla tavoin. Jos Helsinki edelleen hamuaa Guggenheimia, jota kukaan muu ei huoli, on kyllä kyse silkasta välinpitämättömyydestä kansalaisen todellisia ja kipeitä tarpeita kohtaan. Varokaa päättäjät, vaalit ovat tulossa. Ehkä kansalaisen muisti ei ole sittenkään niin huono. Ahneudelle ja taviksen simputtamiselle ei tunnu löytyvän mittaa eikä määrää. Toiseen suuntaan edetään  ja vikkelään. Verot ja maksut hipovat pilviä. Samoin eläkeikä. Jos poliitikoilla ja elinkeinoelämän harjoittajilla on minkäänlaista omaatuntoa, niin minulla kyllä jo piippaisi.

Hirveää oikeastaan aloittaa uusi vuosi tässä maailmantilanteessa. Epätoivonviestit syöksähtelevät hätääntyneinä ympärillä. Syyria, Etelä-Sudan, Kongo, naapurimaan juna-asema- ja bussiattentaatit. Tuskan rengas kalisee ympärillä. Voisimmeko tehdä jotain? Näin kysyessään tuntee itsensä hirveän voimattomaksi ja neuvottomaksi. Rukoilla, edes yrittää. Yhteisesti, ekumeenisesti. Pahan valtaa ei voiteta vihan välinein. Viha kumuloituu. Välittäminen lisää välittämisen tekoja. Jo ajatus on teko, jollakin ulottuvuudella. Rukous on teko isommalla ulottuvuudella.

Yritin kirjoittaa muutaman aforismin. Ehkä eivät ole vielä valmiita, vaativat hiomista.
Haluan silti jakaa nämä:

Mannerlaatat törmäävät, kansat puristuvat, kipu höyrystyy ilmaan.

Vuodet kuivuvat veritahroina historian lehdille.

Suojelemme sieluamme alaslasketuin ripsin, eikö mieluummin ylösnostetuin käsin.

Ilo ja suru poukkoilevat levottomissa tuulissa, tiivistyykö suru sateeksi.

Aatonaatonaatto. Ei lunta. Ruoho vihreä, taivas harmaa, naapurin tuija-aita ilman huurteista hohtoa. Silti, joulu on edessä. Mieli rauhallinen. Kakut ja tortut odottavat pakkasessa, kinkku sulamassa, jouluvalot ulkona ja sisällä.

Huomenna pitää tehdä viimeiset ostokset, ylihuomenna menemme lasten ja lapsenlapsen kanssa viettämään aattoiltaa.

Vielä muutama vuosi sitten tähän aikaan oli kova tohina, leipominen, jynssääminen ja laatikoiden paistaminen. Nyt vastuuta on jaettu ja kiire kadonnut. Emme ole astuneet tavarataivaan porteille muutamaa pikkulahjan ostoa lukuunottamatta. Hyvä niin.

Pistäydymme sukulaisissa, he meillä, pyhinä tai välipäivinä. Jokunen kunnon vanhanajan filmi näyttää olevan tulossa, kertaalleen  katsottu, mutta sitä antoisampi. Joulu muuntautuu lopulta aineettomampaan kuosiin: hyviä makuja, lukemista, katsomista. Tällainen juhla sopii näille kymmenille.

Turvallisesti kotona?

Ei ole välttämättä suurikaan riemu olla vanha tai tulla vanhaksi. Meidät säästetään hengiltä. Niin kauan kun jalat ja pää vielä jotenkuten tutisevat, selviät ehkä. Mutta sen jälkeen näyttää hiukkasen huteralta.

Aina pitää olla verkostot kunnossa ja tietoisuus avun saamisesta tarvittaessa selvillä.
Mietin niitä, joilla näin ei ole.

Kun vielä köröttelee rollaattorilla tai pyörätuolilla, ehkä selviää. Mikäli rollaattori tai pyörätuoli mahtuu hissiin ja talossa ylipäätään on hissi. Pääsee edes joskus huljuttelemaan takkuisia ajatuksiaan,  tapaamaan vaikka  tuttuja.

Mutta kun olet sidottu sänkyyn etkä omin neuvoin siitä ylös nouse? Tai jos muisti ei luotettavasti käskyjä tottele?

Kotona pitäisi pärjätä ulkoisen tuen turvin pitkälle. Tuskin on kuitenkaan järkevää tai edes oikeusturvan kannalta mahdollista jättää vuoteeseen sidottu ihminen kotihoitoon ilman omaishoitajaa. Mielestäni ei ole. Ongelmana on se, että apua ei ole välttämättä saatavissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi. Ja muutoinkin, vaikka on vielä hiukan liikuntakykyäkin jäljellä, mutta on esim. liukastunut, loukannut itsensä, omin neuvoin ei ylös pääse ja puhelin on pitkällä. Siinä sitä ollaan.

Mikäli sinulla on turvaranneke ja olet sen verran tolkuissasi, että osaat sitä käyttää, voit hälyttää apua.  Aina ei näin ole. Olen kuullut, että dementoituneelle on asennettu turvaranneke, mutta hän ei enää muistakaan, miten sitä käytetään. Jos turvaranneketta ei ole tai olet siinä tilassa, ettei ajatus kulje, tilanne on pelottava. Parhaimmassa tapauksessakin avun paikalle saaminen kestää. Hoitavalla yksiköllä ei ehkä ole juuri silloin resursseja vapaana, omaiset tai sukulaiset ovat kaukana eivätkä pääse tulemaan. Kyllä siinä on itsensä kanssa neuvottelemista.

Turvaranneke ja helposti saatavilla oleva puhelin ovat aivan välttämätön väline suurelle osalle vanhuksia. Mutta lisäksi pitää olla riittävästi toimijoita, jotka tulevat tarvittaessa nopeasti paikalle.

Paljon on tekemätöntä työtä vanhusten hoidon saralla. Ensinnäkin meiltä puuttuu kattava informaatio eri tilanteita varten, mistä apua, tukia ja etuuksia voi hakea ja saada. Täytyisi olla yksi varma piste, mihin ottaa yhteyttä ja mistä ohjataan eteenpäin. Jokaisen niin vanhan kuin nuorenkin pitää luotettavasti ja helposti saada selville, mitä hänelle missäkin elämäntilanteessa kuuluu.

Varmimmin tämä toimisi Kelassa. Hyvä nettiyhteys, hyvä puhelinyhteys ja mahdollisuus päästä toimistoon juttelemaan kohtuuajassa, jos ei asiat muutoin tunnu selviävän. Virossa nämä asiat on hoidettu esimerkillisellä tavalla. Meillekin on tarjottu mahdollisuus kopioida järjestelmä, käsittääkseni ihan ilmaiseksi. Onko varaa sivuuttaa tarjous? Tietysti se tulisi sopeuttaa omiin oloihin.

Mitä vanhempi tai mitä rajoittuneempi kyvyiltään ihminen on, sitä selkeämpiä ja helpommin tavoitettavia apuverkostojen on oltava. Netti on hyvä, jos osaa sitä käyttää. Ikääntyneissä on vielä sellaisia, jotka eivät osaa. Toiset saavat tukea sukulaisiltaan tai tuttaviltaan. Ne jotka jäävät tällaisen tuen ulkopuolelle, tarvitsevat muita kanavia. Niitä on järjestettävä. Jokaisessa kunnassa pitäisi olla toimipisteitä, joihin voi mennä neuvottelemaan. Mikäli sinne jollakin konstilla pääsee. Tai lähettää joku asialle.

Uusia sähköisiä järjestelmiä on varmasti kehitteillä, puhe- ja kuvakanavia, joilla voisi toiminta-rajoitteinenkin, teoreettisesti,  saada yhteyden auttajiinsa. Avuntuottajaosapuoli voisi nähdä ja monitoroida autettavan tilanteen, antaa ohjeita ja lähettää apua. Jokaiseen kotiin tälläisen verkoston järjestäminen ei onnistuisi eikä tietysti tarvitsisikaan, jos muu toimintakyky on tallella. Kyseenalaista on kuitenkin jättää ihminen itsensä armoille. Jotenkin tämä tuntuu heitteillejätöltä, en mahda sille mitään. Ei ehkä sittenkään näin. Jos olisin päättäjä, en pystyisi toimimaan tällä tavoin. Ihmisen pitää saada tuntea vanhana ja sairaanakin olevansa turvassa.

Joillakin onnekkailla on omaishoitaja, aviopuoliso, lapsi tai muu läheinen henkilö. Tilanne on todella onnellinen hoidettavan kannalta, mikäli vuorovaikutussuhde  on lämmin ja turvallinen. Yhteiskunnan pitäisi satsata resursseja omaishoitoon nopeasti ja riittävästi. Omaishoito on yhteiskunnan kannalta edullisinta hoitoa. Sitä on tuettava myös taloudellisesti aivan toisenlaisin panoksin kuin nyt on laita. Että hoitaja ja hoidettava tulevat toimeen, selviytyvät ja jaksavat.

Omaishoitaja tarvitsee säännölliset vapaapäivät ja vapaata tarvittaessa muutoinkin asioiden toimittamiseen ja henkiseen latautumiseen. Niistä ei saa pihistellä. Omaishoitajalle on järjestettävä sijaisia ja hoidettavalle hoitojaksoja kodin ulkopuolella aina tarvittaessa. Yhteiskunnan ei kannata venyttää pinnaa. Se ei ole kenenkään etu.

Jos omaishoitaja on itsekin vanha ja huonokuntoinen, kuten usein on, tilanne saattaa joskus riistäytyä käsistä. Liian väsynyt ihminen ei kykene enää toimimaan empaattisesti. Hän saattaa menettää herkkävaistoisuutensa hoidettavan avuntarpeelle, kyynistyä ja ärtyä. Silloin hoidettava tuntee itsensä turvattomaksi.

Omaishoitojärjestelmä tarvitsee taakseen joustavan turvaverkon ja rahoituksen siihen. Kun hoitajan voimat hiipuvat tilapäisesti tai vielä pahempi, pysyvästi, hänen täytyy voida turvallisesti kääntyä oman terveydenhoitotoimipisteensä puoleen ja pyytää apua tilanteen ratkaisemiseksi.

Vaikka varsinainen hoito ja selviytyminen olisi järjestyksessä joko omaishoidon tai itsenäisen suoriutumisen kautta, tilanne ei ole siltikään ongelmaton. Yksinäisyys ja virikkeiden vähäisyys vaivaa meitä kaikkia joskus ja mitä rajoitetummaksi kuntomme tulee, mitä vaikeampi on lähteä liikkeelle kodin ulkopuolelle, sen pahemmaksi yksinäisyys voi äityä. Meille on suotu aivot toimintaa varten. Aivot huutavat tekemistä.

Voihan sitä lukea. Voi toki ja lukeminen onkin yksi parhaista ajan kesyttäjistä. Mutta aina ei jaksa. Vielä pahempi, jos näkee niin huonosti, että lukeminen on työlästä tai ei onnistu lainkaan. Apuvälineitä tietysti löytyy ja on äänikirjoja, mutta niiden hankkiminen ja asentaminen vaatii energiaa sekin. Kuvaruudun tuijottamiseen ryytyy sitäkin nopeammin. Ihminen kaipaa ihmistä. Ihminen tarvitsee ihmistä.

Tähän tulee ehkä hätiin kolmas sektori, mutta jokaista yksinäistä se ei tavoita. On kai jo alettu etsivä vanhustyö. Ainakin on alettu etsivä nuorisotyö. Aivan yhtä paljon kuin nuoret myös vanhukset tarvitsevat tällaista toimintaa. Yksinäisten luo pitää mennä. Sillä tavoin voidaan helpottaa niitä pitkiä päiviä ja pitkiä vuosia, joita ei millään jaksaisi aloillaan kestää omien tunkkaisten ajatusten parissa.

Ystävät, naapurit, omaiset ja muutkin voisivat oman tukensa lisäksi lähettää avustusjärjestöille pienen vihjeen, että täällä tarvittaisiin puhekumppania ja kuuntelijaa. Tässä voisimme varmasti tehdä paljon enemmän. Meidän pitäisi vain välittää enemmän.

Miten löytäisimme ne, joilla ei ole edes vinkkaajaa. Ei ole askelia oven takana. Tietysti, jos tarvitsee hoitopalveluja, joku sentään käy ihmisen luona. Hoitajilla ei ole kuitenkaan aikaa. Mutta jospa liikenisi joku sekunti ottaa yhteyttä kolmannen sektorin toimijoihin. Pitäisi kai olla joku helposti löydettävä ja muistettava yhteysnumero tai nettilinkki, johon tällaiset yhteydenottopyynnöt kanavoitaisiin ja levitettäisiin sieltä eteenpäin varsinaisille toimijoille.

Vanhuus voi olla mielekästä aikaa ja iloinen asia, jos tukea on riittävästi saatavissa. Nykyisellään näin ei ole.