Hirveää oikeastaan aloittaa uusi vuosi tässä maailmantilanteessa. Epätoivonviestit syöksähtelevät hätääntyneinä ympärillä. Syyria, Etelä-Sudan, Kongo, naapurimaan juna-asema- ja bussiattentaatit. Tuskan rengas kalisee ympärillä. Voisimmeko tehdä jotain? Näin kysyessään tuntee itsensä hirveän voimattomaksi ja neuvottomaksi. Rukoilla, edes yrittää. Yhteisesti, ekumeenisesti. Pahan valtaa ei voiteta vihan välinein. Viha kumuloituu. Välittäminen lisää välittämisen tekoja. Jo ajatus on teko, jollakin ulottuvuudella. Rukous on teko isommalla ulottuvuudella.

Yritin kirjoittaa muutaman aforismin. Ehkä eivät ole vielä valmiita, vaativat hiomista.
Haluan silti jakaa nämä:

Mannerlaatat törmäävät, kansat puristuvat, kipu höyrystyy ilmaan.

Vuodet kuivuvat veritahroina historian lehdille.

Suojelemme sieluamme alaslasketuin ripsin, eikö mieluummin ylösnostetuin käsin.

Ilo ja suru poukkoilevat levottomissa tuulissa, tiivistyykö suru sateeksi.