Vielä vanhusasiaa ja valoa näkyvissä! Johannes Koroma Lauantaivieras-palstalla Vantaan Sanomissa 21-22 helmikuuta 2015 esitti todella mielenkiintoisen katsauksen asiaan. En voi olla referoimatta sitä. Suora lainaus: "Dementikot täyttävät kaksi kolmasosaa terveyskeskusten sairaalapaikoista, vaikka he eivät tarvitse sairaalahoitoa. Suomessa heitä on vuodepotilaina 50-kertainen määrä Ruotsiin verrattuna. Heidät suljetaan osastoille liikkumattomiksi, vaippoihinsa käpristyviksi hoidokeiksi." Koroma puhuu miljardien kustannusvuodosta. Hän ehdottaa dementikkojen sijoittamista tuettuihin palveluasuntoihin ja kuntouttaviin hoivakoteihin, mikä on kustannuksiltaankin sairaalahoitoa halvempaa. Tällaista ehdotusta ei voi olla kannattamatta. Ei vain ole tullut itselle eikä ehkä kaikille muillekaan mieleen, että asiat on näin organisoitu itse asiassa suoten päiten kehnosti, vaikka todella paremmin olisi organisoitavissa. Katsoin ehkä noin vuosi sitten dokumentin eräästä hoitokotikokeilusta, jossa sovellettiin juuri äskeisenlaista ideaa. En muista enää, minkämaalaisesta dokumentista oli kyse. Siinä joka tapauksessa eri kuntoisille vanhuksille järjestettiin virkistystoimintaa ja kuntouttavaa liikuntaa. Vaikutus oli häkellyttävä. Jopa sängyn pohjalle jääneet hoidokit virkistyivät huomattavasti. Puhumattakaan lievemmin "poissaolevista". On ihan varmasti myös taloudellisesti kannattavaa satsata kuntouttavaan liikuntaan, henkiseen herättelyyn mielihyvää tuottavan viriketoiminnan avulla. On pakko raapia hämmästyksestä päätä: Miksei ole tehty näin? Tosin meilläkin oli  syksyllä hoivakoti kuntoon-ohjelmasarja, joka viritteli asioita. Mutta pelkään, että hieno ajatus on taas jätetty niin sanotusti pöydälle. Kun sen sijaan pitäisi ravistella hihat, vetää henkeä ja ryhtyä todella töihin.
Koroma jatkaa: "Eniten hoitoa tarvitsevien vaatimat voimavarat olisi kohdistettava uudelleen, ja järjestelmä on pakotettava nykyaikaistumaan. Silloin voitaisiin vanhuksille tarjota samaa kuin lapsille, subjektiivista oikeutta hoitoon."  Kiitos, Johannes Koroma! Viisaasti sanottu. Erityisesti tuo "... järjestelmä on pakotettava..."  Ilahduin syvästi. Ehkä tilanne ei olekaan niin synkkä kuin miltä näyttää. Tarvitaan vain oikeita päätöksiä, oikeaa asennetta ja suurta sydäntä jälleen. Pitää päästä tekemisen asteelle. Varmasti siihen tarvitaan pientä pakkoa, kuten Koroma huomauttaa. Aikanaan tämä koskettaa kuitenkin meistä useimpia, joten muistetaan muistuttaa.

Ei saatu ehkä tulitaukoa aikaan vieläkään Ukrainan, separatistien ja Venäjän välille. Kaikki varuillaan, niinhän se on, vaikka huoli ja tappiot kasvavat puolin ja toisin. Ei pitäisi aloittaa sotaa, jota ei pysty lopettamaan.

Viime päivinä on puhuttu taas vanhusten hoidosta. Oikeastaan sen puutteesta. Tässä taitaa käydä samoin kuin mielenterveyssektorilla taannoin. Lopetettiin sairaalapaikkoja hyvässä uskossa ja kiireellä. Ei muistettu kehittää etukäteen avopalveluja vastaamaan hoidon tarvetta kentällä. Eihän siitä hyvää seurannut. Eikä seuraa tästäkään. Vanhusten hoito siirtyy kotiin. Niin kauan kuin on järjissään ja töppöset heiluu, mikäs siinä. Hoitamattakin pärjää, jos pystyy itse itsestään huolehtimaan. Sitten kun nämä reunaehdot eivät enää täyty, tulee ongelmia. Jälleen toistuu ennakoimattomuuden virhe. Kuka huolehtii vanhuksesta kotona? Omaishoitaja. Kyllä, jos sellainen kenellä on. Ja jos omaishoitajan kunto on hoidettavaa parempi. Usein taitavat vanhukset köpötellä rinta rinnan kohti maalia. Lapsilla on huolensa ja vastuunsa omasta perheestään, ei siltä taholta vättämättä mittavaa apua voi saada. Kaikilla ei ole edes lapsia eikä pahemmin muitakaan sukulaisia, ainakaan sellaisia, jotka ovat valmiita sitoutumaan hoitovastuuseen. Näyttää todella huolestuttavalta. Varsinkin kun tiedonkulku eri yksiköiden välillä reistailee. Vanhus voidaan palauttaa sairaalasta kotiin, mutta mahdolliselle kunnan tms. hoitotiimille ei ole tietoa ehditty välittää. Saattaa käydä niin, ettei kukaan vastaa ruuasta ja esim. lääkityksestä. Se on jo hengenvaarallista. Olen lukenut, että kunnallinen hoito on niin kuormitettua, että varttitunti korkeintaan riittää yhdelle hoidettavalle, siitäkin osa menee tietojen kirjaamiseen koneelle. Ei ole aikaa keskustella, ei kuunnella, puhumattakaan siivouksesta ja muusta  "toisarvoisemmasta". Kukahan senkin tekee köyhälle ja avuttomalle mummolle tai papalle. Miten tämä on tähän mennyt ja mihin vielä ajaudutaan. Ikinä en haluaisi noin avuttomaan jamaan jäädä, mutta ei tässä omakaan tilanne loputtomiin ruusuisena hohda. Saas nähdä sitten.

Hyvän mielen uutisiakin toisinaan eteen tupsahtaa, kuten hiljattain tapahtui. Ice heartsin kerrottiin saaneen lisää jalansijaa Suomen urheiluelämässä. Mikäli oikein muistan 26 uutta  Ice hearts-ryhmää on perustettu ympäri Suomea. Aivan upeaa! Kiitos Ville Turkka ja kumppanit. Teette todella erinomaista työtä nuorison hyväksi, kohderyhmänne tarvitsee sitä kipeästi. Olit pahoitellut, Ville Turkka, että kunnat ja valtio eivät ymmärrä avustuksiaan jakaessaan ennaltaehkäisevän työn merkitystä. Se on enemmän kuin totta. Lasketaan vain, paljonko tällä hetkellä pitäisi taskusta ropoja pulittaa eikä ollenkaan suostuta käsittämään, miten moninkertaisen koron se kasvaisi aikanaan, kun ei tarvisisi korjata tehtyjä vahinkoja, laiminlyötyä hoitoa ja välittämisen puutetta. Olen koko pienen ikäni yrittänyt puhua tästä sekä työssäni erityisopettajana, aikanaan, että muissa kommenteissani. Sanomaa on vaikea saada läpi, vaikka se on pelkkää matematiikkaa. Surullista. Ihanaa on sitä vastoin, että löytyi joku, joka vastaanotti viestin, peliyhtiö SuperSchell! SuperSchell on ryhtynyt lehtiartikkelin mukaan tukemaan Ice heartsia! Siinä on kaksi sydäntä kohdannut toisensa. Melkein ilosta itkettää.
Kaiken kukkuraksi Ice hearts-idea on alkanut levitä myös ulkomaille. Jos jotain tekee tosissaan, se kantaa pitkälle!

Mietinpä tässä tätäkin, kun paikallista lehteä lukiessani törmäsin uutiseen sairaaloiden täyttyvän liukastuneiden kansalaisten ranne- ja nilkkavammojen hoidosta. Ei ihme, että täyttyvät. Tiet kuin peiliä vaihtelevien pakkasten ja suojasäiden jäljiltä. Auraajan käytyä kävelyteillä, jälki on entistä hurjempi. Ei siihen auta kenkien liukuesteet eikä edes kävelysauvatkaan. Pitkään saa odotella, ennenkuin hiekoittaja ehtii hätiin. Se kyllä auttaisi, jos tapahtuisi vikkelämmin. Pakostakin tulee mieleen, mistä on kyse. Koko syksy on ollut lumetonta ja sulaa. Ei ole kunnilla ollut auraus- eikä lumenajokuluja. Luulisi silloin säästyneen kuntien kassaan pitkä penni, jota voitaisiin nyt ulosmitata oikea-aikaisina auraus- ja hiekoitustoimintoina. Eihän se raha itsestään kulu, jos momentilla ei ole ollut kulutarvetta.

Nyt on kuulkaas siivoustalkoot ihan luudan kanssa. Rikat ja roskat pois jaloista. Säästötalkoina näitä oikeastaan markkinoidaan. Kun raha hupenee valtion ja kuntien kukkarosta, jostain on pakko kulunkia vähentää. Ja mistä muusta se tapahtuisi kuin pienen ihmisen elintilasta. Mm asukastalot, joita on Helsingillä kymmenkunta, Vantaalla ja Espoolla muutama. Ne pitäisi nyt ottaa pois virkavallan kululistalta ja jättää vapaaehtoisten hoidettaviksi. Säästö lienee pieni, haitta sitä vastoin tosi suuri. Tavallisten ihmisten henkireikä, tapaamispaikka, jossa myös saa erilaisia palveluita, vertaistukea, neuvontaa, ruokaa ja kahvia. Nekö pitäisi nyt lopettaa. Jo on markkinat! Ymmärtäisi, jos sillä mittavasti korjattaisiin yhteiskunnan menoja. Kolikoita kilahtaa kovin niukasta kruunun kukkaroon tästä lähteestä. Toinen "loistoidea" oli liikkumisen säästöt. Täkynä tarjottiin alennuksia yli 70-vuotiaiden lipun hintoihin pääkaupunkiseudulla. Se sinänsä on hyvä asia, mutta jos lapsi heitetään pesuveden perään, ei tunnu enää mukavalta. Pyörätuoli- ja rollaattoriliikkujien etuuksia kavennettaisiin samalla ikäänkuin korvauksena, niin myös sokeiden ja muiden vammaisryhmien. Lapset rattaineen ja vaunuineen saisivat kulkea liputta vielä busseissa, mutta ei metrossa tai raitiovaunuissa. Tästäkään ei valtion tai kunnan kukkaro sanottavasti kostuisi. Ei tunnu rikka rokassa. En ymmärrä, en vaikka haluaisin.
Eikö meiltä löytyisi varakkaampia yksilöitä ja ryhmiä, joilta lohkaista hitunen valtion velan katteeksi. Miten olisi vakuutusyhtiöt, pankit ja isot firmat, joilla tuntuu olevan valuuttaa niin paljon, että yhtenään paratiisin portteja kolkuttelevat ja tilejään järjestelevät.

Juhlakausi ohi, loppiainenkin jo takana. Ihan hyvä, tolkuttomat pyhät alkoivat rasittaa. Pari arkipäivää ja taas siestaa. Minä tykkään tekemisestä, kohtuullisesta sellaisesta. Ei jaksa lojua päiväkausia ja jos on kovin kurja keli, uloskaan ei saa lähdettyä. Nyt on hyvä. Arki rutiineineen palaa. Kuusen kun saisi vielä heivattua ulos. Pitää ruveta riisumaan. Se tuo riisuminen on näillä kymmenillä muutenkin tuttua touhua. Tärkeitä asioita vähän kerrassaan otetaan pois tai joutuu ainakin jonotuslistalle. Onneksi terveys on vielä kohtuukunnossa. Pitää koputtaa maalaamatonta puuta. Mutta puhti ei ole kuten nuorempana, jos nyt oli silloinkaan. Aika lisää mielikuviin omaa hohdettaan. Täytyy yrittää pitää pää ja kroppa kunnossa. Mieli reippaana. Se on joskus haasteellista tuo mieli, kun on saanut synnyinlahjana melkoisen tosikon karaktäärin. Vaikka kyllä siellä Savo-Karjalassa nauraakin osattiin, välistä ihan pikku pisara silmäkulmassa. Ja nytkin hyviä tuttuja tavatessa ja vanhoja muistellessa. Miksei ihan perhepiirissäkin. Kummallisia sattumuksia välistä tielle osuu ja huumori on helpoin tapa selvitä haasteellisista asioista. Pitäisi melkein mennä naurujoogaan. Olen monesti ajatellut. Ei ole tullut vielä lähdettyä. Onneksi on hupsuja ystäviä ja hupsu suku, joiden kanssa aukoa päätään. Kun oikein saa asiat juurta jaksain jutusteltua, helpottaa. Ja onneksi on hyvää kirjallisuutta. Se päihittää  monta tyhjää hetkeä ja suo sielulle einettä. Joten Eteenpäin!

Hyvää Uutta Vuotta 2015! Joulu meni, välipäivät ja uudenvuodenaatto. Nyt on käännettävä puhdas sivu. Haastetta kerrakseen, tässä maailmanajassa. Onneksi sai hetken lämmitellä perhepiirin ja suvun keskellä. Ihmiset ympärillä ovat niin tärkeitä.

Ensiksi tulee tässä mieleen tuon lämmittelyn vaikeus osalle meistä lähipiirin ulkopuolisista. Kaikilla ei ole, missä lämmitellä. Niinkin perustavan tärkeä elementti kuin asunto saattaa puuttua. Todella tärkeä, kun muistaa pohjoisen maamme vaihtelevat sääolosuhteet.

Asunnon puute tuntuu kansalaisen näkökulmasta katseltuna tahalliselta syjinnnältä. HSkin keskusteli asiasta näyttävästi 29. 12. 2014. Jos nyt en ihan väärin muista, pääkaupunkieudulla on yli miljoona neliötä tyhjillään hylätyissä toimisto- ja liikerakennuksissa, joista jonkunmoinen osa soveltuisi hyvin muutettavaksi asunnoiksi.

Hakemuksia on tehty eri tahoilta (kts HS 29.12), mutta yhteiskunta jarruttaa, Helsingin osalta Helsingin kaupunki. Eikä rikas Espookaan taida olla Pekkaa parempi. Ei tehdä tarvittavia kaavamuutoksia asian mahdollistamiseksi. Miksi?

Tämänkaltainen tonttipolitiikka on luonnonvastaista. Mikä hirvittavä asuntopula pääkaupunkiseudulla vallitsee. Tuhansia täysin asunnottomia, kymmeniä tuhansia asuntojonoissa. Virkamiehen korviin ei hätä tunnu kuuluvan. Ymmärrän, jos asuntorakentaminen on kallista, ja raha on tiukalla. Tässä asiassa ei ole siitä kyse, vaan epäeettisestä jarruttamisesta. Useat tahot ovat yrittäneet muuttaa esim. toimistotaloja asuinkiinteistöiksi, mutta kaupunkisuunnitteluvirasto vitkuttelee keksimällä erilaisia tekosyitä. Kaavamuutoksia ei hevillä heru.

Joskus on parempi kaataa vanha talo ja rakentaa tilalle kokonaan uusi, modernimpi, useampia kerroksia. Toimistotaloissa ja tehdaskiinteistöissä on kuitenkin paljon sellaisia, että näin ei tarvitsisi tehdä. Saneeraus, vesi- ja huonetilojen järjestely, sisäremontti ja sisustus riittäisi. Jos on hyväkuntoiset perusrakenteet, kuluja säästyy. Miksi ei anneta lupia? Sopii vain kysyä. Tällaiset ihmiset eivät ole tainneet koskaan olla irtisanomisuhan alaisia, eivät ole tainneet nyssyköineen soitella sukulaisten ja tuttujen ovikelloa, että pääsisikö päiväksi pariksi tai pitemmäksi aikaa pakkaselta suojaan. Mutta vaikka eivät olekaan, luulisi ihmisillä olevan hitunen eläytymiskykyä, kykyä samaistua huonompiosaisen reaalimaailmaan. Asunto on kiistaton perustarve ja perusoikeus tässä maassa. Sen eteen pitäisi jokaisen kynnelle kykenevän tehdä jotain. Eikä suinkaan jarruttaa poliittisista tai tonttipoliittisista syistä. Siinä ehtii kurki kuolla ennenkuin suo sulaa.