Perjantai 25.9.2015. Lämmintä, aurinkoista. Niin oli eilenkin. Eilen kävi tytär ja lapsenlapsi. Odotettuja vieraita. Tai ei vieraita, omaa väkeä. Syötiin, leikittiin. Paljon on lapsi oppinut, puhumaan, olemaan. Sanoja ja lauseita, mielekkäitä, miettiviä, kysyviä. Lapsessa huomaa, miten aika kuluu, miten elämä menee eteenpäin. Eteenpäin sittenkin, ulkomaailman kaaoksesta huolimatta. Sydäntä lämmitti, kun lapsi pyysi vähän ennen kotiinlähtöään: Ota mummo syliin! Kauneimmat sanat maailmassa: Ota syliin. Niillä pääsee monen harmaan päivän läpi!

   Kuukausi taas kulahtanut. Mihin? Ei mihinkään oleelliseen. Tavallista syystohinaa.
   Ympärillä sitä vastoin tapahtuu, paljon ja käsittämättömälla vauhdilla. Pakolaisia tulvii rajojen yli Eurooppaan. Ihmisillä on hätä. Ehkä lopulta puolin ja toisin. Tulijoilla  ja vastaanottajilla. Tulijoilla hengestään, elämästään, lapsistaan, tulevaisuudestaan. Vastaanottajilla, miten toimia, mihin sijoittaa, mitä tapahtuu, kun yhteiskunta muuttuu niin nopeasti. Kuinka sopeudutaan, miten suhtaudutaan toisiimme. Ajan kanssa hyvä asia, henkisesti ja taloudellisesti. Mutta tällä hetkellä? Liian paljon muutoksia liian lyhyellä aikavälillä. Säilyykö yhteiskuntien järjestys, pitääkö pinna?
   Aika on hirveän kaoottinen. Odotamme ja pähkäilemme, mitä sitten. Kuinka kauan tätä jatkuu?
En tiedä, ei kukaan tiedä. Olemme odottaneet rauhaa Syyriaan, Ukrainaan. Ei ole tullut. Puuttuu tahtoa ja kykyä. Ei osata sopia, nähdä pitemmälle.
   Löytyisipä joku, joka osaisi sanoa syntysanat, rauhansyntysanat!

Elokuu aluillaan. Lämpimämpää. Mustikat kypsyneet, mökillä oleiltu useampaan kertaan, raadettu, rehkitty ja nautittu, tavattu vanhoja tuttuja, sitä tavanomaista meininkiä. Mökki aina hiukan ehostuu, saa maalia pintaan ja rästiin jääneitä paikkoja korjataan.
Poliittisesti vatkataan samoja juttuja, nyt sorvataan yhteiskuntasopimusta. Joku sopimus pitäisi saada aikaan, että päästäisiin paikoilleen jämähtäneestä olotilasta. Eteenpäin, vaikka etanan vauhdilla. Ja yhteiseen hyvään pyrkien. Sitä lienee kyllä vaikea määritellä riippuen siitä, missa asemassa ja pisteessa kukin on. Panen toivoni tähän "viimeiseen yritykseen". No, eihän se tietysti viimeinen ole, mutta kun on niin kauan odotettu tilanteen selviämistä, on alkanut usko huojua. Mutta kärsi sielu! Joskus olen havainnut, että paistaa aurinko risukasaankin. Toivottavasti näinä elokuun päivinä lopulta paistaisi. Voidaan toivossa!

Heinäkuu kohta puolivälissä ja mitä odotammekaan. Pieni siivu hellettä ei olisi pahitteeksi. No tämänkaltaisten kesäkelien ansio on siinä, että ehtii lukea ja tehdä vaikka ristikoita. Muutamia tuttavuuksia on syntynyt. Aiemmin keväällä luin Murakamin Norvegian Wood ja hiukan myöhemmin saman kirjailijan Vaiteliaan miehen vaellusvuodet. Pidin molemmista, erityisesti jälkimmäisestä. Murakami ei hötkyile, vaan kuljettaa juonta vitkastellen, mutta niin, että mielenkiinto säilyy. Henkilöt eivät ole mitenkään tyypillisesti japanilaisia eikä Tokio tapahtumien taustalla ole lainkaan sellainen ruuhkainen suurkaupunki, joissa juniin sulloudutaan henkensä kaupalla. Meno on maltillista, paljon liikutaan pyörillä ja kävellen, myös usein junalla kyllä, varsinkin jälkimmäisessä kirjassa, jossa päähenkilö toimii asemien suunnittelijana. Siinä piipahdetaan Suomessakin juonen sivukäänteenä ja ote on ystävällinen, lämmin. Henkilöt ovat aika persoonallisia, mutta Murakami syväluotaa ihmisten tekoja ja vaikuttimia heinosti. Suosittelen.
Parhaillaan olen lukemassa eteläafrikkalaisen nobelistin omaelämäkerrallista tuotosta Nuoruus vuodelta 2002. En oikein ole onnistunut lämpenemään sille, vaikka kerronta onkin sinänsä valaisevaa kuvausta taiteilijan itsensä etsimisestä, haparoinnista, joka ei vielä tässä teoksessa ole johtanut mihinkään, mutta myöhempi tuotanto tietysti osoittaa, että on kyse lahjakkaasta kirjailijasta. Lisäksi luen myös ruotsalaisen Jan Guilloun teosta Madam Terror, joka oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2006, enkä yhtään ihmettele. Teksti tempaa mukaansa ja vie nykypolitiikan mutkallisiin kuvioihin. Törmätään tuttuihin maailmanluokan poliitikoihin nimiä myöten. Jatkan mielenkiinnolla.
Ja jos ei jaksa lukea, voi tehdä ristikoita. Hauskaa homma sekin, varsinkin jos saa jonkun tehtyä kokonaan tai liki kokonaan. Joten kaivetaan tästä harmaasta heinäkuusta muutama pilkahdus hengen valoa. Moikka!

Kehärata tuli testattua. Eipä ollut kummoinen elämys, suuri osuus istuskelua pimeässä tunnelissa. Maisema-anti oli vähäinen. Hyödyllinen kyllä poikittaisliikennetta tarvitseville ja lentokentälle matkaaville, kunhan lentokentän laituri on valmis. Samalla tuli piipahdettua Cityssä, käytyä Hietsun torilla ja tavattua perhettä, ennen muuta lapsenlasta. Leikkipuistossakin piipahdimme. Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki. Puistoja ja leikkipuistoja joka puolella. Hyvä elää lapsenkin kanssa, vaikkei omaa pihaa olisikaan. Vaatii vain hiukan viitseliäisyyttä.
Unohtui siinä reissun myötä Kreikka-siksak ja muut maailmanpoliittiset sakkaukset. Ei tälle huseeraukselle juuri mitään voi. Pitää vain yrittää iloita siitä, mitä vielä on.

Raataja rahanalainen? No, on raatamisessa jotain hyvääkin. Tulee terve väsymys ja jonkin sortin tyydytyksen tunne, kun on taas yksi homma listalta pois pyyhittävissä. Nurmikko ajettu, aita leikattu, maalta tuodut saunahalot sahattu. En kyllä ollut tekemisen subjekti, vaan apuvoimissa. Hyvä niinkin. Lapsenlapsikin kävi, äitinsä ja tätinsä kanssa. Teimme metsäkävelyn. Pienellä ihmisellä riittää ihmettelemistä. Matka joutuu hitaasti, mutta ehkä kehittyviin aivoihin piirtyy tarpeellista rakennusainetta. Valtava elämänhalu. Ja ruokahalu. Ei tarvitse satuja kertoilla niinkuin omille lapsille joskus. Kuppi tyhjenee ja vatsa täyttyy. Mukavaa sitä on seurata, kun ei ole kasvatusvastuussa.
Hauska ja hyödyllinen päivä. Enemmän tällaista.

Moikka taas, blogipäiväkirjani! Laiskasti olen sinua tervehtinyt. Pitäisikö yrittää parannusta. Satuin katsomaan Studio 55:sta ja sieltähän tupsahti eteen positiivari, positiivisuuden ammattilainen. Nimi pääsi jo karkaamaan, mutta ajatus ei. Kopsahti taas nilkkaan. Pitääkö aina ruikuttaa, aina mellastaa ikävissä asioissa. Tilanteita voisi näköjään silmäillä toisinkin. Ajatus positiivarilla oli, että minkä toivot tapahtuvan, usko siihen ja ponnistele sitä kohti. Ennemmin tai myöhemmin olet päämäärääsi lähempänä. Ja kannusta ja innosta muita. Eli kanna kaverin kuormaa, mutta ei naama mutturalla. Vaikutti hyvin viisaalta. Pitääpä kokeilla.