Heippa! 30.11.2016


Aikaa on vierähtänyt. En ole ehtinyt sivuillesi. Huomenna alkaa joulukuu, joulukuu 2016. Kommentoin useimmiten aluksi säätä. Niinpä, ei hassumpi tänään. Kuivaa täällä Helsingin  liepeillä, aurinkokin kurkistelee ajoittain. Täällä edelleen tallaillaan, vanhempina, ehkä väsyneempinä. Odotellaan taas pikkujouluja. Ovat tänä vuonna meillä, sekä miehen suvun että meidän sukumme. Puuhaa piisaa, mutta mukavaa tavata sukua. Tosin olimme aivan äskettäin lankoni synttäreillä, joten tämä on eräänlainen uusinta. Emme ole kukaan oikeastaan ihan samoilla jalansijoilla kuin vuosi sitten. Toivoa pitää viritellä toisenkin kerran. Mutta eteenpäin on suunta. Sinnitellään. Perisuomalaisella sisulla. Kehitellään konsteja elää ja tarpoa, iloitakin.
Maailma ympärillä kolistelee entisellään. Sodat sen kun jatkuvat, eivät osaa luovuttaa, tehdä rauhaa. Toivoisin niin. Meillä täällä kuten ennenkin, ehkä hiukan otetta kiristäen. On sotea ja maakuntamalleja. Mitähän tästä tulee. Viisautta ja malttia tarvittaisiin. Pikkuisen pitäisi hellittää itsekeskeisyyden liepeistä, niiden joilla resurssia riittää. Että köyhäkin kykkisi vähemmän henkitoreissaan. Saisi seista suotrempana.
Olen ollut erityisen iloinen Slushista ja muutamista nuorista/nuorehkoista talousguruista, jotka näyttävät mallia maailmalla, että näinkin voi tehdä. Nimiä en nyt muista, mutta joku oli kutsuttu oikein Euroopan talousfoorumiin ainoana alle nelikymppisenä, taisi olla hiukan yli kolmenkymmenen, keskustelemaan ja esittelemään omia ja oman viitekehyksensä kehittelemiä nerokkaita malleja, miten virkeät aivot, digiosaaminen ja yhteistyökyky yhdessä olemassa olevien vakaiden firmojen kanssa vie maatamme ja maailmaa eteenpäin. Tuntui fiksulta ja lämmitti vanhaa sydäntä. Onhan meillä ennestään jo Angry Birds. Ja erityisesti Super Shell, joka on Helsingin parhaita veronmaksajia ja jolla arvot tuntuvat edelleen olevan kohdallaan. Enemmän tällaisia. Ei rahaa kannata piilotella, mitä se kuopassa kasvattaa muuta okaita ja närästystä ympärillä seisojien mielissä.
Nyt taas parhaillaan on alkamassa tämän vuoden Slush-tapahtuma ja kiinnostuneita tuntuu riittävän niin ideoijien kuin rahamaailmankin piirissä. Hyvä Suomi! Hyvä nuoret! Ja ikääntyneemmätkin. Totuushan on, ettei tältä ilmiöltä voi välttyä.

Helmikuu, etelän koululaisilla alkaa hiihtoloma. Sataa lunta, räntää oikeastaan. Talvet kuulema käyvät lumettomammiksi, ainakin etelässä. Hiihtämiseeen sopivat hanget vähenevät. Monia surettaa, minua ei. Sukset olleet koskemattomina vintillä vuosikausia, vaikka aikaisemmin hiihdin ja rakastin hiihtämistä. Ihminen muuttuu. Käveleminen olisi mukavaa, jos ei olisi liukasta. Viikko sitten olivat kadut sulia, silloin oli hauska tarpoa, sohjossakin menettelee, joa ei ole jäätä alla. Talvi on kohta ohi, kevät hiljakseen lähestyy ja etenee.
Olen lukenut aika paljon, viimeksi Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa. Erikoinen ja erinomainen kirja. Hellä ja raaka samalla kertaa. Kouraisi ja kiehtoi. Harvemmin osuu tämmöinen elämys kohdalle! Nyt olen lukemassa Markku Enwallin aforismeja. Nerokkaita, osuvia. Kirjoitan itsekin aforismeja, olen kirjoittanut jo useita vuosia. Silti se on uusi aluevaltaus. Aikaisemmin kirjoitin vain runoja, esseitä, pakinoita ja kirja-arvosteluja. Pitempääkin proosaa olen kokeillut, mm.
satuja, mutta en suuremmalla menestyksellä. Nyt olen hurahtanut afoihin, harjoitellut ajatuksen ilmaisemista lyhyesti ja napakasti. Ehkä olen edistynytkin hitusen. Aikaa ja paperia säästyy. Mukava haastaa itsensä.
Eilen katsoimme hupsun elokuvan Tiny Furniture, ohjaaja ja pääosan esittäjä Lena Dunham. Oikeastaan se oli vähän nuoremmille tarkoitettu, mutta psykologia ja huumori osuivat myös iäkkäämpään katsojaan. Kävimme naureskellen nukkumaan. Muuten vaikea löytää tuijottimesta kelvollista katsottavaa ehkä musiikkiohjelmia ja eräitä dokumentteja lukuunottamatta. Voice of Finland on suosikkimme. Hienoja laulajia ja on mukavaa, kun tuomarit eivät lyttää esiintyjiä, vaan kannustavat upeasti.
Lauantai, täytyy lähteä laittamaan sauna lämpiämään. Siinä se tämäkin ilta taas hiipuu.

Viikot vierii. 26.1.2016

Piti tulla vieras, sovittu oli päivä ja kellonaika. Siivosin ja leivoin, päiväkaupalla niinkuin minulla on tapana. Ei tullut, kun ei kiireiltään kuulema ehtinyt. Soitti, myöhässä. No, tällaista sattuu.
Tänään tulossa toinen vieras, mukavaa!
Ilmat lauhtuneet, liki vesikeli, lunta tulee. Pitää lähteä lumitöihin. Hauskaa liikuntaa. Sitähän tässä kaipaa.
Hiljaiseloa joulun jälkeen. Mukava virittäytyä kohti kevättä. Valo lisääntyy. Elämä voittaa. Jaksellaan.

Tammikuun alun tarinoita, 2016

7.1.2016


Joulunajasta selvitty! Pyhät ovat ihania, mutta liika on liikaa. Arki tuntuu mukavalta.

Uuden vuoden uutisiakin sai lukea. Helsingin sanomat räväytti 3.1.2016 otsikolla "Rikas antaa paljostaan". Luin huuli pyöreänä jutun. Miten totta mahtoi olla. Bill ja Melinda Gatesista olen lukenut aiemminkin. Nyt löytyi muitakin, kuten Facebookin perustaja Mark Zuckerberg ja hänen vaimonsa Priscilla Chan. Hiukan epäilyjä oli herännyt veronkierrosta heidän osaltaan. Gatesit ja Warren Buffet ovat haastaneet mukaan muutkin äveriköt. Eikä ihan tuloksetta. 144 onnekasta on ilmoittautunut eli 7,7 prosenttia maailman 1826 miljardööristä Helsingin sanomia lainaten. Ei paha ollenkaan, mutta  joukkoon mahtuisi vielä. Perusteluina auttamiselle arkijärkeen ja mattimeikäläisenkin käsityskykyyn mahtuvana on esitetty, että raha ei lisää onnea, jos perustarpeet on tyydytetty. Näin se varmasti on. En vain ymmärrä, miten sittenkin niin monet tuntuvat olevan toista mieltä, kun eivät liity jonoon. Mutta hyvä näin. Sanoma leviää ja saa ehkä uusia käännynnäisiä. Uutinen toi joka tapauksessa toivoa maailman muuten synkähköön tilaan.
Teinkö uuden vuoden lupauksia? En tehnyt. Lupaukset unohtuvat, tärkeintä on yrittää elää jokainen päivä kelvollisesti, lähimmäisiä muistaen ja ponnistellen, että olisi ihmissuhteissaan hereillä ja valmis auttamaan tarvetta havaitessaan. Lisäksi pitäisi muistaa liikkua. Sitä unohtuu niin helposti tuijottimen eteen tai kirjan pariin. Kirja on kyllä monta vertaa aktiivisempi kaveri. Nytkin joulun aikaan luin useita tosi ihania kirjoja, kuten Ulitskajan Tyttölapsia. Vahvaa venäläistä realismia, ajoittuu vuosikymmenten taakse. Tapasin Ulitskajan Helsingin kirjamessuilla ja sain signeerauksen. Ulitskaja on meikäläisen ikäinen, vaatimattoman oloinen, mutta terävä ja lahjakas kirjailija, jolta olen lukenut muutaman muunkin aikaisemmin. Hieno kirjailija.
Aivan erityinen joulunajan tuttavuus oli kuitenkin Kim Edwardsin Unien järvi, alkuperäisteos julkaistu 2011. Tämä amerikkalainen kirjailija osaa tarinankerronnan. Ei malttaisi jättää kädestään, kun on alkuun päässyt. Monisolmuinen, osin traaginenkin juoni läikehtii ja salamoi, väliin hennoissa pastellinsävyissä, usein värikkäänä, alati vaihtuvana kudoksena. Liikutaan kuvitteellisessa maisemassa, joka kuitenkin vaikuttaa siltä kuin olisi kirjailijan todellisuudessa elettyä ympäristöä pienine yksityiskohtineen, maisemakuvauksineen, katumiljöineen ja ennen muuta ihmisineen. Huh! En ole aikoihin lukenut näin hengästyttävää, mutta samalla taiteen tasolle viritettyä, herkkää ja haurasta teosta.
Kotimaisista luin juuri Markku Pääskysen Tämän maailman tärkeimmät asiat. Mielenkiintoinen, mutta en halua analysoida vielä. Pitää hiukan pyöritellä päässään, niin oli erikoinen tyyli ja tarinan kuljetus.
Aforismeja olen kirjoitellut ja tykästynyt. Mukava, kun ei tarvitse sivukaupalla suoltaa tekstiä saadakseen asiansa ilmaistua. Tuntuu soipivan minulle.
Ulkona paukkuu pakkanen. Aamulla mittarissa oli 25. Nyt päivällä on muutama aste vähemmän. meikäläinen luukasa tärisee sisälläkin näillä säillä. Ulos en ole pariin päivään päätäni pistänyt. Toivotaan, että kohta lauhtuu.
Hyvää uutta vuotta, jos joku sattuu bogia vilkaisemaan!

Olimme ristiäisissä niinkuin on totuttu sanomaan, nytten puhutaan myös kastejuhlasta. Niin oli pikkuinen nätti ja tapitti kirkkailla silmällään suoraan rohkeaa syliinottajaa. Rauhallinen ja hyväntuulinen kuuluu olevan. Hyvä niin, onnea vielä vanhemmille ja isovanhemmille! Tapasimme myös sukua, niitä entisiä tuttuja ja lapsen isän sukulaisia, uusia ihmisiä. Tapaaminen on mukavaa, virkistävää. Katselee ihmisiä silmiin, miettii, mitä hänelle kuuluu ja kysäisee sitten. Enemmän pitäisi olla kontakteja, nähdä useammin, mutta kun se on tullut nykyisin niin hankalaksi, ihmiset varjelevat reviirejään. Onneksi on joulun aika, sukujen aika. Silloin on lupa tulla, nähdä ja tulla nähdyksi. Minä olen jouluihminen edelleen, ei sille mitään mahda.
Maailman melskeet vain tuppaavat aina huolestuttamaan. Kumajavat niin ikävästi taustalla. Ja huolestuttaa muutoinkin, sekä maahanmuuttajien puolesta että hiukan ehkä toisinkin päin. Puolesta siksi, että tulevat useimmat sodan keskeltä, turvattomuuden, puutteen ja nälän keskeltä. Tulevat tänne Eurooppaan, kohtaavat ja ylittävät rajoja ja raja-aitoja. Kaikkialle ei oteta mielellään vastaan. Paljous pelottaa. Mutta tuskastuttaa myös ajatella, mitä he vaelluksellaan kokevat, kuva-aineisto on väliin kauhistuttavaa. Ja mihin päätyvät, telttoihin, tilapäismajoituksiin, vastaanottokeskuksiin ja saavat oleskeluluvan, jos ovat onnekkaita. Sillä välin, vettä, räntää, kylmyyttä, väsymystä, toivottomuutta, pelkoa. Olen joskus miettinyt, jos itse olisin matkalla. Sitä on hyvä muidenkin miettiä. Miten jaksaisi. Tuntuu, etten jaksaisi, ainakaan enää tätä nykyä. Tällainen samaistus on omiaan herättämään myötätuntoa, rukoilemaan heidän puolestaan, toivomaan että sodat asettuvat, saadaan rauha ja jälleenrakentaminen pääsee alkamaan.

Marraskuun 11. Laiskuus ei liene lahja, mutta...

Kuukausi on taas kierähtänyt kannoillaan. Säät, kuten viimeksi tavatessa, hämärää, tihkuista, ei tosin kovin kylmää. Minulle sopii. En rakasta pakkasta enkä lunta. En edes hiihtämistä. Joten, ei syytä valittaa.
Kävimme elokuvissa, katsomassa Kätilön. Kirjakin oli tullut luettua. Ei hassumpi, elokuvateknisesti suorastaan hieno, maisemat, Lapin sota, lavasteet. Upeita. Alun sotiminen kesti tosin turhan kauan, mutta sitten parani, tuli henkilökuvausta enemmän, ihmissuhdekuvioita. Mainiot Krista Kosonen, Tommi Korpela ja muut. Loppuratkaisu vesitetty eikä kirjan mukainen, mutta muutoin, pidin. Oli muuten isänpäivä, mieheni ja tyttäremmekin tykkäsivät. Eli valtakunnassa kaikki hyvin.
Tässä välillä käväisin kirjamessuilla ja ostin kassillisen joululahjakirjoja. Nyt olen epätoivoisesti yrittänyt vähän selailla ja lueskella, etteivät olisi ihan sopimattomia, kun en kaikkia tekijöitä ennestään tuntenut. Siinä sitä hommaa piisaa!
Harrasteryhmämme lukupiirikin oli viime viikolla, meillä kotona, kun tapaamme vuoron perään kunkin luona. Teemme ruokaa, nautimme lasillisen viiniä ja keskustelemme, keskustelemme, keskustelemme. Emme vain valitusta kirjasta, tällä kertaa Murakamin Vaiteliaan miehen vaellusvuodet-opuksesta, vaan kaikesta maan ja ylisen ja alisen taivaan välillä. Puhe ropisee kuin sade peltikatolle, on se niin tyhjentävää, tutussa seurassa ja estottomasti.
Illalla on tarkoitus mennä konserttiin, ei tällä kertaa musiikkitaloon tai vastaavaan, vaan ihan paikalliseen Lummesaliin. Silti mukavaa, odotan. Välillä tuntuu, että aavikoituu, ilman kulttuuria ei halua elää, mutta kun ei saa luitaan liikkeelle.
Kohta tulee joulun aika ja tapaamisia enemmän, suvun tai sukujen kesken varsinkin. Niitä odotellessa: jaksetaan.

Lokakuu. Hyytävän kylmää, mutta aurinkoista. Hiljaiseloa paitsi mitä nyt tavataan ystäviä ja sukua ja erityisesti mummon pikkuista.

Maailmalla kuohuu ja pakolaisia virtaa kuin vettä Volgassa. Sijoittamisvaikeuksia tuntuu olevan. Pieni pohjoinen maamme houkuttelee yhtäkkiä etelän ihmisiä. Vai olisiko pakko tulla, sodan jaloista.

Vaatii paljon sopeutumista, puolin ja toisin, mutta auttaa pitää, niitä jotka ovat avun tarpeessa.
Mietin usein, mitähän tästä tulee, säilyykö rauha Euroopassa, Afrikan puolella soditaan, itäkin on vähän epävakaa ja nyt Venäjän ja Amerikan kireä poskisuudelma. Hyvät vallanpitäjät, malttia, malttia! Emme tosiaan halua menettää rauhan tilaa. Rukoillaan ja toivotaan.

Perjantai 25.9.2015. Lämmintä, aurinkoista. Niin oli eilenkin. Eilen kävi tytär ja lapsenlapsi. Odotettuja vieraita. Tai ei vieraita, omaa väkeä. Syötiin, leikittiin. Paljon on lapsi oppinut, puhumaan, olemaan. Sanoja ja lauseita, mielekkäitä, miettiviä, kysyviä. Lapsessa huomaa, miten aika kuluu, miten elämä menee eteenpäin. Eteenpäin sittenkin, ulkomaailman kaaoksesta huolimatta. Sydäntä lämmitti, kun lapsi pyysi vähän ennen kotiinlähtöään: Ota mummo syliin! Kauneimmat sanat maailmassa: Ota syliin. Niillä pääsee monen harmaan päivän läpi!

   Kuukausi taas kulahtanut. Mihin? Ei mihinkään oleelliseen. Tavallista syystohinaa.
   Ympärillä sitä vastoin tapahtuu, paljon ja käsittämättömälla vauhdilla. Pakolaisia tulvii rajojen yli Eurooppaan. Ihmisillä on hätä. Ehkä lopulta puolin ja toisin. Tulijoilla  ja vastaanottajilla. Tulijoilla hengestään, elämästään, lapsistaan, tulevaisuudestaan. Vastaanottajilla, miten toimia, mihin sijoittaa, mitä tapahtuu, kun yhteiskunta muuttuu niin nopeasti. Kuinka sopeudutaan, miten suhtaudutaan toisiimme. Ajan kanssa hyvä asia, henkisesti ja taloudellisesti. Mutta tällä hetkellä? Liian paljon muutoksia liian lyhyellä aikavälillä. Säilyykö yhteiskuntien järjestys, pitääkö pinna?
   Aika on hirveän kaoottinen. Odotamme ja pähkäilemme, mitä sitten. Kuinka kauan tätä jatkuu?
En tiedä, ei kukaan tiedä. Olemme odottaneet rauhaa Syyriaan, Ukrainaan. Ei ole tullut. Puuttuu tahtoa ja kykyä. Ei osata sopia, nähdä pitemmälle.
   Löytyisipä joku, joka osaisi sanoa syntysanat, rauhansyntysanat!

Elokuu aluillaan. Lämpimämpää. Mustikat kypsyneet, mökillä oleiltu useampaan kertaan, raadettu, rehkitty ja nautittu, tavattu vanhoja tuttuja, sitä tavanomaista meininkiä. Mökki aina hiukan ehostuu, saa maalia pintaan ja rästiin jääneitä paikkoja korjataan.
Poliittisesti vatkataan samoja juttuja, nyt sorvataan yhteiskuntasopimusta. Joku sopimus pitäisi saada aikaan, että päästäisiin paikoilleen jämähtäneestä olotilasta. Eteenpäin, vaikka etanan vauhdilla. Ja yhteiseen hyvään pyrkien. Sitä lienee kyllä vaikea määritellä riippuen siitä, missa asemassa ja pisteessa kukin on. Panen toivoni tähän "viimeiseen yritykseen". No, eihän se tietysti viimeinen ole, mutta kun on niin kauan odotettu tilanteen selviämistä, on alkanut usko huojua. Mutta kärsi sielu! Joskus olen havainnut, että paistaa aurinko risukasaankin. Toivottavasti näinä elokuun päivinä lopulta paistaisi. Voidaan toivossa!

Heinäkuu kohta puolivälissä ja mitä odotammekaan. Pieni siivu hellettä ei olisi pahitteeksi. No tämänkaltaisten kesäkelien ansio on siinä, että ehtii lukea ja tehdä vaikka ristikoita. Muutamia tuttavuuksia on syntynyt. Aiemmin keväällä luin Murakamin Norvegian Wood ja hiukan myöhemmin saman kirjailijan Vaiteliaan miehen vaellusvuodet. Pidin molemmista, erityisesti jälkimmäisestä. Murakami ei hötkyile, vaan kuljettaa juonta vitkastellen, mutta niin, että mielenkiinto säilyy. Henkilöt eivät ole mitenkään tyypillisesti japanilaisia eikä Tokio tapahtumien taustalla ole lainkaan sellainen ruuhkainen suurkaupunki, joissa juniin sulloudutaan henkensä kaupalla. Meno on maltillista, paljon liikutaan pyörillä ja kävellen, myös usein junalla kyllä, varsinkin jälkimmäisessä kirjassa, jossa päähenkilö toimii asemien suunnittelijana. Siinä piipahdetaan Suomessakin juonen sivukäänteenä ja ote on ystävällinen, lämmin. Henkilöt ovat aika persoonallisia, mutta Murakami syväluotaa ihmisten tekoja ja vaikuttimia heinosti. Suosittelen.
Parhaillaan olen lukemassa eteläafrikkalaisen nobelistin omaelämäkerrallista tuotosta Nuoruus vuodelta 2002. En oikein ole onnistunut lämpenemään sille, vaikka kerronta onkin sinänsä valaisevaa kuvausta taiteilijan itsensä etsimisestä, haparoinnista, joka ei vielä tässä teoksessa ole johtanut mihinkään, mutta myöhempi tuotanto tietysti osoittaa, että on kyse lahjakkaasta kirjailijasta. Lisäksi luen myös ruotsalaisen Jan Guilloun teosta Madam Terror, joka oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2006, enkä yhtään ihmettele. Teksti tempaa mukaansa ja vie nykypolitiikan mutkallisiin kuvioihin. Törmätään tuttuihin maailmanluokan poliitikoihin nimiä myöten. Jatkan mielenkiinnolla.
Ja jos ei jaksa lukea, voi tehdä ristikoita. Hauskaa homma sekin, varsinkin jos saa jonkun tehtyä kokonaan tai liki kokonaan. Joten kaivetaan tästä harmaasta heinäkuusta muutama pilkahdus hengen valoa. Moikka!

Kehärata tuli testattua. Eipä ollut kummoinen elämys, suuri osuus istuskelua pimeässä tunnelissa. Maisema-anti oli vähäinen. Hyödyllinen kyllä poikittaisliikennetta tarvitseville ja lentokentälle matkaaville, kunhan lentokentän laituri on valmis. Samalla tuli piipahdettua Cityssä, käytyä Hietsun torilla ja tavattua perhettä, ennen muuta lapsenlasta. Leikkipuistossakin piipahdimme. Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Kyllä Helsinki on kaunis kaupunki. Puistoja ja leikkipuistoja joka puolella. Hyvä elää lapsenkin kanssa, vaikkei omaa pihaa olisikaan. Vaatii vain hiukan viitseliäisyyttä.
Unohtui siinä reissun myötä Kreikka-siksak ja muut maailmanpoliittiset sakkaukset. Ei tälle huseeraukselle juuri mitään voi. Pitää vain yrittää iloita siitä, mitä vielä on.

Raataja rahanalainen? No, on raatamisessa jotain hyvääkin. Tulee terve väsymys ja jonkin sortin tyydytyksen tunne, kun on taas yksi homma listalta pois pyyhittävissä. Nurmikko ajettu, aita leikattu, maalta tuodut saunahalot sahattu. En kyllä ollut tekemisen subjekti, vaan apuvoimissa. Hyvä niinkin. Lapsenlapsikin kävi, äitinsä ja tätinsä kanssa. Teimme metsäkävelyn. Pienellä ihmisellä riittää ihmettelemistä. Matka joutuu hitaasti, mutta ehkä kehittyviin aivoihin piirtyy tarpeellista rakennusainetta. Valtava elämänhalu. Ja ruokahalu. Ei tarvitse satuja kertoilla niinkuin omille lapsille joskus. Kuppi tyhjenee ja vatsa täyttyy. Mukavaa sitä on seurata, kun ei ole kasvatusvastuussa.
Hauska ja hyödyllinen päivä. Enemmän tällaista.

Moikka taas, blogipäiväkirjani! Laiskasti olen sinua tervehtinyt. Pitäisikö yrittää parannusta. Satuin katsomaan Studio 55:sta ja sieltähän tupsahti eteen positiivari, positiivisuuden ammattilainen. Nimi pääsi jo karkaamaan, mutta ajatus ei. Kopsahti taas nilkkaan. Pitääkö aina ruikuttaa, aina mellastaa ikävissä asioissa. Tilanteita voisi näköjään silmäillä toisinkin. Ajatus positiivarilla oli, että minkä toivot tapahtuvan, usko siihen ja ponnistele sitä kohti. Ennemmin tai myöhemmin olet päämäärääsi lähempänä. Ja kannusta ja innosta muita. Eli kanna kaverin kuormaa, mutta ei naama mutturalla. Vaikutti hyvin viisaalta. Pitääpä kokeilla.

Juhannus tuli ja meni. Kohta koko kesäkuu. Onneksi on mökki ja pläntti maata niin kaupungissa kuin korpien kätköissä Pohjois-Karjalassa. Joten työtä riittää. Heinä kasvaa kylmänäkin kesänä. Ja tänään oli sitä paitsi lämmintä, hellettä sanoisin. Aitaa leikatessa ja roskia haravoidessa tuli niin kuuma, että heikotti. Mitäs valitin. Aina kalahtaa omaan nilkkaan. Työ pitää mielen kurissa. Hyvä kun sitä piisaa. Ja kyllä piisaa. Täällä kun saa paikat joltiseenkin järjestykseen, pitää ponkaista maalle ja rykäistä samat kuviot. Heinää ja taas heinää. Hikeä ja saunan lämmitystä. Ehtii sentään lukea silti ja kykkiä sohvalla muutaman elokuvan verran. TV-studio ei tosin kummoisiakaan tarjoa. Vähissä ovat vanhan ajan kunnon kuvat. No tuleepa lähdettyä sitten jaloittelemaan, konserttiin ja jopa juhannustansseihin! Että silleen.

Huomenna juhannusaatto! Kylmää ja sateista edelleen. Miten tämä meneekin näin. Talous laahaa, supistuksia ja leikkauksia, joita on pakko tehdä. Kohdentuvatko oikeille ihmisille? Ehkä eivät. Eläkeläiset tuntuvat ainakin oleva pahassa puristuksessa. Studio 55:n vieraana käväisi jokin aika sitten Eläkeläisten keskusliiton toiminnanjohtaja Timo Kokko puhumassa pieneläkeläisten puolesta. Poimin muutamia lukuja. Toivottavasti kuulin ja kirjasin oikein. 54 % suomalaisista saa eläkettä alle 1400 euroa, 33 % alle 1100 euroa ja 200 000 alle 800 euroa. Ei naurata, jos ei ole muita tuloja tai perusvarantoa kertynyt matkalla siihen mennessä. Eihän tuolla elä, ei millään, ainakaan pääkaupunkiseudulla. Maaseudulla on tietysti hitusen helpompaa, varsinkin jos sattuu olemaan oma mökki ja pikku palsta sen ympärillä. Siellä on myös mahdollista vuokrata jonkinmoinen viljelypläntti. Kaupungissa se on vaikeampaa ja palstat ovat pitemmällä. Maaseudulla on myös helpompi kerätä marjoja ja sieniä tai muita luonnon antimia. Mutta ei ole helppoa sielläkään. Onnistuu se sinnikkäälle tietysti täälläkin, jos on terveet kintut ja säkillinen sisua. Eihän eläkkeiden pitäisi olla noin pieniä. Varsinkin kun jotkut kahisuttelee setelikasoissa. Eläkkeiden pienuus johtaakin pahimmillaan siihen, ettei raha riitä mihinkään. Jopa lääkkeet pitää puolittaa. Herätys kansalaiset !!! Asumistukia leikataan. Mikäli kuulin oikein 70 % menettää asumistuen ja 1/4:lta  leikataan 100 e kuussa. Tuntuu pahalta. Tässä kylmässä maassa, poliittisesti epävakaassa maailmassa pitää vielä ajatella joka päivä riittääkö raha asumiseen, ruokaan ja lääkkeisiin. Arktisuus on jo sinänsä kyllin suuri rangaistus. Keksisikö joku, miten tästä päästäisiin kuivemmalle maalle.

Huhtikuu lopuillaan. Vappua varrotaan, edelleen kylmää kuin kellarissa. TULEEKO TÄSTÄ KESÄÄ?
Vaalit tuli ja meni. Ihan hyvinhän siinä kävi. Vihreät ja vasemmisto tosin kummastelivat ja ymmärrän kyllä. Taiteilijoiden tulotalous on täysin rempallaan. Muut ryhmät saavat edes jotain tukea, mutta taiteellaan ns. elävät, pikemminkin muita elättävät, eivät saa edes hippusia, joitakin onnekkaita lukuunottamatta. Ja kuitenkin he tuovat muille, meille tavan kansalaisille iloa ja helpotusta, aivoravinnetta. Jälleen sanoisin, häpeä Suomi. Korjatkaa asia kiireesti. Miksi yhden ryhmän täytyy kärsiä  kaikkien edessä ristinpuussa, vaikka eivät liene enempää syntiä tehneet kuin muutkaan.

Mutta se vaalien tulos. Sehän oli ihan ok. Tuntuu turvalliselta, koska työtä ja toimeentuloa tarvitaan. Uskoisin, että tällä kokoonpanolla, olipa hallitus sitten punertava tai sinertävä, se kyllä onnistuu, jos yli päätään on onnistuakseen.

Katsoin ulkolinja-ohjelman Troikan kylmää kyytiä ja puistatti. Miten on mahdollista, että ihminen pystyy ja haluaa sillä tavoin ja siinä määrin valehtelemaan. Ennen muuta tietysti itselleen, mutta samalla muille. Haitat, kaaos valuu meille muille. Jollette ole katsoneet, kannattaa katsoa. Silmät miltei tippuu päästä, vaikkei ole ennestäänkään ruusunpunaisten lasien läpi kurkistellut. Sanattomaksi panee, onkohan ihmiskunnalla enää mitään mahdollisuutta korjata kurssia.

Täytyy olla. TÄYTYY OLLA. Tätä taustaa vasten tuntuu turvalliselta meikäläinen vaalitulos. Ne olivat arvovaalit, vaikka vihreät ja vasemmisto eivät niiden merkitystä tässä mielessä havainneetkaan. Minusta kansalaiset äänestivät eettisyydestä, rehellisyydestä. Kyllästymispiste keinottelutaloudelle täyttyi. Toivottavasti uusi eduskunta suntautuu kansan viestiin täydellä vakavuudella.

Huhtikuu aluillaan. Pääsiäinen ja kylmää kuin kellarissa. Onneksi sateli, kasteli maan, se tietää kevättä, vaikka odottaa pitääkin.
Vaalikuume hehkeimmillään, mutta ei ole paljon, mistä luvata, paitsi leikkauksia. Saas nähdä, mitä niskaan ropisee, jahka vaalit on ohi. Mitä ja kenelle. Näyttää että etuoikeutetut ovat eduistaan huolta pitäneet. Sieltä ei leikata, sakset käy lähempänä meikäläisten päitä.
Yksi kelvollinen ehdotus on ikäänkuin sivuhuomautuksena vilahtanut. Tehtäisiin toimeentulotuesta vastikkeellista. Heikoimpaan ainekseen sekin kyllä osuu, mutta toisaalta. Miksi pitää terveelle ja työkykyiselle ihmiselle maksaa pelkästä kotona olosta. Mikäli on terve ja työkykyinen, kaikki toimeentulotuen saajat eivät ole. Mutta jos on, niin hyvin voisi ohjata sellaiselle tuen saajalle tukea vastaan työtä, sellaista, jota asianomainen pystyy tekemään vaarantamatta omaa tai työn kohteen terveyttä ja turvallisuutta. Töitä löytyisi roppakaupalla. Vanhusten ulkoiluttamiseen, virkistystoimintaan, pienten kotihommien, siivouksen, kaupassa käymisen suorittamiseksi. Moni muukin homma sopivalla ohjauksella onnistuisi. Joten, mitä jos mietittäisiin asiaa. Ei olisi tarpeen silti hiki hatussa huhkia. Pienempikin aika tai jakso välillä riittäisi. Tässä pitäisi vain taas kerran huomioida, ettei muita etuja leikattaisi. Sosiaaliturvan eturemontti on kiireellisimpiä asioita. Työtä suosivaksi, turhian kiemuroita poistaen. Etuja voitaisiin varmasti sen jälkeen nostaakin, että toimeentulo paranisi. Terve järki käyttöön, uusi eduskunta! Hieman inhimillisyyttä ja suoruutta!

Vanhusasia puhuttaa mediassa ja syytä onkin. Miten lieneekin mahdollista, että meillä näitä "uudistuksia" rykäistään hihasta ihan tyhjän päälle. Laitoshoitoa puretaan, mutta eipä tietenkään ole etukäteen mietitty, miten asiakkaista sen jälkeen huolehditaan. Näyttää, että on valittu luomumenetelmä. Pärjätkööt, miten pärjäävät tai sitten ei. Eihän minkään sivistysvaltion hallinto voi tehdä näin. Ei Suomi kyllä olekaan sivistysvaltioksi noteerattava ollut aikoihin. Pitääkö ehkä palauttaa huutolaisperinne. Meitä mummoja ja ukkoja aletaan kaupata torilla eniten maksavalle. Vaikka kukapa meistä mitään maksaisi, vaikka olemme osuutemme työstä tehneet ja valtion kassaa aikanamme kartuttaneet. Nyt on ostoarvo huvennut samaa tahtia kuin euron valuutta.
Sanotaan, ettei ole riittävästi hoitohenkilökuntaa. Miksi ei? Koulutetaan. Onhan meillä paitsi varsinaiset koulutettavien ikäluokat myös suuri määrä työhaluisia työttömiä ja sitten on ns. syrjäytyneet. Tästäkin populaatiosta löytyy varmasti halukkaita, jos opiskelussa avustetaan ja järjestetään opintotuki. Luvataan lisäksi kohtuupalkka ja inhimilliset työehdot valmistuttua. Siihen on varaa, jos koulutusikäluokat ovat riittäviä. Rahaakin löytyy, jos palauttelette veroparatiiseista edes murusia yhteiseen käyttöön. Nyt aika tuntuu menevän pelkkään vaalitaistoon. Toivon että seuraava eduskunta on kyvykkäämpi ja asenteiltaan oikeampi. Äänestäkää hyvät ihmiset sellaisia, jotka teistä tuntuvat edes potentiaalisilta vastuunkantajilta. Ei sinne suunsoittajia tarvita. Niitä on yleensä tupa tulvillaan.

Politiikassa minua ärsyttää, että siinä tehdään ja teetetään turhaa työtä. Katsotaan nyt vaikka sotea. Vuosikausia paperia käänneltiin ja piilouduttiin naamarin taakse, pelattiin räsypokkaa. Nyt on hätä jos ei housussa niin ainakin käsissä. Kolmessa viikossa pitäisi sotkusta rykäistä kelvollinen laki. Niinkuin ei nyt olisi huomattu, että kaikki ei ollut perustuslain mukaista tai muuten viimeisteltyä. Suotta sitten ihmetellään, jos syntyy vaikeasti tulkittavia pykäliä ja pahan kerran virheellisiä päätöksiä. Kalliiksi käy, jollei ole tähän asti jo käynyt.

Politiikassakin pitäisi ymmärtää vetkuttelun seuraamukset. Niinkuin nyt myös työttömyydessä ja syrjäytymisessä. Hirveän paljon likaista päätöksentekoa, päätösten siirtelyä ja päätöksiin ryhtymättömyyttä. Tekijöitä ja työtä löytyisi, jos raskittaisiin oikaista tukiviidakon ja työlain-säädännön vionoumat. Tuet estävät työn ottamisen työhalukkailta. Aikoihin on eletty. Ehdottaisin oskarpalkintoa tässä tähän asti määrittelemättömässä näyttämötaiteen lajissa. Ei kannata mennä töihin, se johtaa etujen karsimiseen. Parempi jämähtää penkkiin persuksilleen. Onkohan meidän odotettava vuosisata vai peräti kaksi ennenkuin tätä järjestelmää ryhdytään uusiksi rustaamaan.