Kahvi, tuo kauan parjattu nautintoaine, on nyt todettu varsinaiseksi terveystuotteeksi. Viitaten HS:n torstain terveysliitteeseen jokunen päivä sitten,  kahvi parantaa lähimuistia, pienentää dementiariskiä, alentaa sydäninfarktin riskiä, kakkostyypin diabetesriskiä ja eturauhassyövän riskiä. Myös astmaoireet voivat helpottua. Tietysti kohtuus kaikessa, ei sitäkään litrakaupalla liene hyvä litkiä, mutta muutamia kupillisia päivittäin. Suosittelen tutustumista artikkeliin, siinä kerrotaan tarkemmin määristä ja vaikutuksista.
Vielä parempi uutinen tai oikeastaan jo vanha tieto, on että suomalaiset marjat ovat erityisen terveellisiä. Lakka, vadelma ja mesimarja sisältävät tutkija Riitta Puupponen-Pimiän mukaan (HS 14.2.2014) tulehduksia estäviä ja mikrobeja torjuvia yhdisteitä. Puolukassa, mustikassa ja karpalossa ei ole näitä ellagitanniineja, mutta niiden antosyaanit ovat tulehduksia estäviä ja terveyttä edistäviä.
Joten, kunhan kesä ja syksy taas koittaa, koko kansa metsään ja marjaan. Sieltä tuomme mukanamme paitsi arvosaaliin myös hyvää mieltä, liikunnan suomaa iloa, tervettä väsymystä ja hyvät unet kaupan päälle.
Itse olen harrastanut tätä riemukasta retkeilyä jo lapsuudesta asti ja nykyisinkin mökille päästyäni livahdan varmasti metsään enkä kävele marjamättäiden ohi, en tattien tai rouskujenkaan, kun niitä alkaa putkahtaa näkyviin syksymmällä. Voi sitä iloa löytää kaunis pulska herkkutatti! Mikä kieltä kutitteleva keitto tai kastike siitä syntyykään. Talveksi kuivaan tatteja niin paljon kuin ikina jaksan kerätä ja käsitellä. Kun tekee homman huolella, ne säilyttävät makunsa, tuoksunsa ja rapeutensa seuraavaan kevääseen, jopa ylivuotisiksikin. Laitan tuotteet puhtaisiin lasipurkkeihin, kannet huolella kiinni ja purkit kaappiin auringolta suojaan. Tietysti kohtuus säilyttämisessä. Turhan kauan ei kannata varastoida, metsä hyötää niitä taas lisää liki joka kesä.
Suosittelen näitä ilmaisia hyvän mielen hetkiä!

Aurinko! Taivaallinen elementti. Jo Egyptin farao Ekhnaton palvoi aurinkoa jumalana. Miksi emme mekin, leikisti. Pimeän maan, sumun ja usvan kansa. Jään kansa. Sielukin liki jäätyy ja kouristelee marraskuun viimoista maaliskuun hankiaisiin. No, tänä talvena ei ainakaan täällä etelässä hankiaisia ole, kun ei ole luntakaan. Parempi niin. Yhtään en kaipaa. Tällainen välimerellinen ilmasto tuntuisi paljon mukavammalta. Jos ei olisi näin tuhnuista. Se vähän rassaa.

Muutama aforismi kokoelmastani Kettuja ja enkeleitä.

Auringossa kirkkaus ja sen varjo.
Arvaamaton ihmisen askel tutkimattoman taivaan alla.
Oikeassa olemisen tarve pelottava ase malttamattomissa käsissä.
Liian ohuet ovat ranteesi maailmoita kannattelemaan.
Turha kanniskella kiviä taskussa, taivas kirkas, ilma ohut, eteenpäin.
Tartu tulevaan, vaikka se näyttäisi pakenevan viiden virstan päässä.
Jokainen päivä mahdollisuuksien suloisesti tuoksuva kulho.
Jätä pyyhitylle pöydälle pari ystävällistä sanaa.

Vielä kattauksesta ja hurmiosta

Tapaamisiin tullessamme odotamme uteliaina, mitä on tarjolla. Mitä kokki, emäntä, isäntä panee pöytään. Parastaan joka tapauksessa. Maistelemme nautiskellen ja muistamme antaa palautetta.

Useimmiten meillä on myös omat eväät mukana, viimeiset uutisemme ja muut mielestämme kertomisen arvoiset asiat. Odotamme vain tilaisuutta, että saamme räväyttää antimemme pöytään.
Aina tavatessamme ihmisiä arvioimme heitä vaivihkaa, tekemisiä, osaamisia, erikoisalueita. Vertailemme. Tässä huutokaupassa suulaampi vetää yleensä pitemmän korren. On jo levittänyt kukkuraisen korillisen matkojaan, tehtyjä tai aiottuja, kulttuurivisiittejä, lasten ja lastenlasten uskomattomia saavutuksia. Huolia ja murheita mielellään myös. Niillä kosketellaan tunneantureita, haetaan empatiaa, jota jokainen tarvitsee.

Tavaraa lastataan vaakaan koko ajan, joka suunnalta. Vaaka keikkuu. Hurmos kasvaa. Se joka on päässyt alkuun, ei millään halua lopettaa, vaikka huomaa, että muillakin pomppii kielen kulmalla.

Ei tahdo saada millään suunvuoroa, vaikka olisi niin painava paketti povella. Täytyy yrittää sujauttaa väliin, puhua pikkuisen päälle. Joka ei onnistu, hyytyy sohvankulmalle. Ohitetaan, mitätöidään, siltä ainakin tuntuu.

Saattaisi helpottaa tässä kaupankäynnissä, jos yrittäisi hitusen enemmän kuunnella, ihan oikeasti. Tekisi tilaa ympärille. Sekin kuuluu sivistyneen ihmisen rekvisiittaan.

Ruokakulttuurista

Olen miettinyt suomalaista "ruokakulttuuria". Yleensähän meillä on käytössä lautasmalli. Lautaselle kootaan sopiva määrä kasviksia, lihaa ja hiilihydraatteja. Useimmat meistä tekevät näin. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että osa ihmisistä noudattaa toisenlaista linjaa. Tavan kansalainen mitoittaa annoksensa sen mukaan, miten paljon uskoo syövänsä. Syö, tulee kylläiseksi ja jatkaa sen jälkeen tyytyväisenä muita tekemisiään.

Kaikilta tämä ei onnistu. Jotkut kasaavat ja kasaavat enemmän kuin lautaselle mahtuu, osa roiskuu yli. Siitä huolimatta nälkäiset silmät tarttuvat kauhaan, jatkavat kippaamista. Hullua, eikö vähän. Useimmat havaitsevat, että naapurille pitää myös jättää. Jono tarjoilupöydän ympärillä pitenee, nälkä ja levottomuus kasvaa. Mutta nämä muutamat pöydän vallanneet eivät sitä huomaa tai ole huomaavinaan.

Useimmiten, jos ihminen syö liikaa, siitä seuraa joitakin haittoja, ilmavaivoja, mahanpuruja ja lopulta pahempaakin, ehkä diabetes, verenkierto-ongelmia. Fyysisiä haittoja, mutta myös psyykkisiä. Bulimia on hankala vaiva, anoreksia ehkä vielä pahempi, syö ja oksentaa.

Ylensyöjän aivoissa tapahtuu muutoksia. Hallinnan menettäminen. Ehkä hän jollain sivusilmällä tajuaa ahmimisensa, tuntee jossain taustalla, hyvin etäisesti tosin, huutoja ja kuiskauksia. Mutta hän on hurmion vallassa, vaientaa sivuäänet. Ulkopuolinen apu ei tunnu tavoittavan häntä.

Kannattaisiko silti pohtia asian mielekkyyttä. Miksi? Ja mihin tämä johtaa? Onko toiminnasta hyötyä edes itselle? Miten muuten voisi käyttää aivokapasiteettinsa ja arvokkaan elämänsä. Olisiko ehkä sittenkin onnellisempi toimimalla toisin, sillä onneenhan jokainen lopulta pyrkii. Oppisiko olemaan onnellisempi. Ja vielä, merkitsevätkö ihmiset ympärillä jotain. Merkitseekö ympäröivä yhteiskunta ja sen voiminen hyvin tai huonosti.

Kantasolututkimuksesta kuuluu kummia

Tutkijat Haruko Obokata ja Charles Vacanti testasivat hiirten valkoisia verisoluja. Ennestään he jo tiesivät, että jos kasvin soluja rasittaa, stressaa, ne ryhtyvät puolustautumaan. Solut muuttuvat ja niistä voi itää jopa aivan uusi kasvi. Haruko Obokata, nuori japanilainen tutkija, jätti soluja happamaan liuokseen puoleksi tunniksi ja pani ne sitten elatusastialle. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta toisena päivänä solut alkoivat hohtaa vihreinä, ne alkoivat tuottaa proteiinia Oct-4, jota tuottavat ainoastaan monikykyiset kantasolut. Seitsemäntenä päivänä 2/3 soluista loisti vihreää valoa. Harvardin tutkija Charles Vacanti toisti kokeet. Menetelmä on saanut nimen stap eli ärsytyksellä tuotetut monikykyiset kantasolut.
Monikykyisiä kantasoluja oli saatu jo aikaisemmin muutaman päivän ikäisistä alkioista sekä iPSC-menetelmällä, mutta stap nopeuttaa prosessia huomattavasti. Suurena etuna on lisäksi se, ettei tarvitse käyttää alkioita. Obokata ja Vacanti siirsivät sitten stap-soluja hiiren alkiorakkulaan. Stap-solut alkoivat erilaistua aikuisen kaikiksi solutyypeiksi. Tutkijat testasivat vielä stap-kantasoluja nuoressa hiiressä. Havaittiin, että ne kasvoivat aivo-, lihas-, rasva-, iho- ja luukudoksissa. Viikko äskeisen uutisen jälkeen tiedemaailmaa järkytettiin toistamiseen. Vacantin mukaan kerrotulla menetelmällä on jo muutettu myös ihmisen soluja. Tulokset näyttivät vastaavanlaisilta kuin hiiren stap-soluilla. Tämä varmasti innostaa toistamaan kokeita muuallakin.
Mikäli ihmisen kantasoluja on mahdollista tuottaa yhtä vaivattomasti kuin hiiren, voisi niitä kasvattaa myös ihmisen kudoksiksi. Kantasolulääketieteessä alkaisi uusi aikakausi. Ihan mutkatonta tämä ei ole. Hylkimistä saattaa tapahtua, vaikka solut olisivat peräisin samasta yksilöstä. Menetelmä vaatii vielä lisätutkimuksia mm siitä, minkälainen stressi tuottaa parhaiten stap-kantasoluja, kuumuus, ravinnon puute, happamuus vai jokin muukin.
Tutkimusalue on ihmisen kannalta äärettömän tärkeä. Kantasoluilla saatettaisiin pystyä hoitamaan silmiä, sydäntä, aivoja, kaikkia elimiä. Niistä voisi olla apua myös syövän hoidossa. (Lähde Helsingin Sanomat 8.2.2014)

Viimeinen hyppy

Pari päivää sitten luin Jorma Luoman kirjan Viimeinen hyppy. Kirja on riipaisevan koskettava, päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tilitys teini-ikäisen tyttären sairastumisesta aivokasvaimeen, sairauden etenemisestä ja lopulta lapsen kuolemasta. Anniina on harrastanut uimahyppyjä 8-vuotiaasta asti hienolla menestyksellä. Sitten reipas urheilijatyttö sairastuu ja kaikki muuttuu hetkessä. Diagnoosi on musertava. Aivokasvain sellaisessa paikassa aivoja, ettei voida leikata. Hoitoja mietitään. Aloitetaan sädehoidosta. Se ei tepsi. Sytostaatteja ei sitten enää harkita. Niistä olisi ilmeisesti tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Parantavia keinoja ei tunnu löytyvän ja neurologi sanookin pian vanhemmille, että lapsi tulee menehtymään. Vanhemmat eivät halua luovuttaa. Täytyy löytyä jotain. Kokeillaan vaihtoehtoterapioita sekä rukousta ja esirukousta. Anniinan puolesta pyydetään rukoilemaan kirkossa ja käännytään parantajien puoleen. Useimmat heistä ovat vilpittömiä; joukkoon mahtuu tosin muutama julkisuushakuinen ja epäluotettava yrittäjäkin. Rukous lohduttaa niin vanhempia kuin erikoisesti Anniinaa. Kuolemastakin puhutaan ja Anniina saavuttaa ilmeisesti vahvan uskon ja suhtautuu käsittämättömän levollisesti kohtaloonsa. Lasta hoidetaan kotona ja hänen puolestaan tehdään kaikki mahdollinen. Vanhemmat yrittävät ottaa selvää, löytyisikö jotain uutta. Mitään ei löydy. Anniina hyväksi tehdään hirveästi, viedään uimaan, koska vesi on hänelle tärkeä elementti, viedään retkille, istutaan ulkona puutarhakeinussa lämpiminä kesäpäivinä, lauletaan ja jutellaan, käydään kävelemässä niin kauan kuin käveleminen onnistuu. 
Sitten tulee päivä, jolloin se ei enää onnistu. Anniina väsyy. Myös puhuminen ja muut toiminnot alkavat heiketä. Sairauden ote tiukkenee. Hoitaminen tulee vanhemmille ajan edetessä aina vain raskaammaksi. Täytyy kehitella uusia selviämiskeinoja, että päästään päivästä toiseen. Otetaan käyttöön pyörätuoli, apuvälineitä tarpeen mukaan. Puhuminen vaikeutuu, nieleminen vaikeutuu, kommunikointi vähenee. Suurimman osan ajasta Anniina nukkuu. Silti vanhempien on vaikea luopua toivosta. Jospa sittenkin tapahtuisi ihme, löytyisi jotain. Tämän ymmärtää, kun on omasta lapsesta kyse, lapsesta juuri puhkeamssa kukkaan, aikuisuuden kynnyksellä. On vaikea hyväksyä, että kaikki päättyy niin pian. Viimein kotihoito ei enää onnistu ja Anniina viedään sairaalaan. Vanhemmat ovat vierellä, pitävät kädestä, kun lopullinen raja tulee vastaan.
Viimeinen hyppy on hämmästyttävän avoin kirja. Kaikki tarjotaan ikäänkuin sellaisenaan. Avuton, murskaava tuska ja ajoittainen toivo, josta ei haluta päästää irti. Helvetti ja taivas rinnakkain, liian painavina ihmisen kestettäviksi. Kokemus on käsittämättömän paljas. Editointi on jätetty tarkoituksella vähiin. Lukija ei voi paeta kirjalliseen elitismiin, puntaroimaan tyyliä ja tehokeinoja. Teksti on vereslihalla tehty kahden vuoden matka Getsemanesta Golgatalle. Kirjoittaja porautuu lukijan suojavarusteiden läpi. Silti se on hyvä kokemus, puhdistava. Läheisyys etääntyvän lapsen ja vanhempien välillä arjen karheudesta huolimatta pysyy tiiviinä ja kauniina. Matkan kuluessa kertynyt kuona, väsymyksen mukanaan tuoma ajoittainen kapina pyyhkiytyy pois lähtemisen ja luovuttamisen hetkellä. Henki koskettaa vierelle jääviä. Siunaus sovittaa. Jää vain ikävä, jota eivät vuodetkaan pysty täysin pois pyyhkimään, armahtavat kuitenkin kivun intensiteetin muuttuessa hallittavammaksi.