Ruokakulttuurista

Olen miettinyt suomalaista "ruokakulttuuria". Yleensähän meillä on käytössä lautasmalli. Lautaselle kootaan sopiva määrä kasviksia, lihaa ja hiilihydraatteja. Useimmat meistä tekevät näin. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että osa ihmisistä noudattaa toisenlaista linjaa. Tavan kansalainen mitoittaa annoksensa sen mukaan, miten paljon uskoo syövänsä. Syö, tulee kylläiseksi ja jatkaa sen jälkeen tyytyväisenä muita tekemisiään.

Kaikilta tämä ei onnistu. Jotkut kasaavat ja kasaavat enemmän kuin lautaselle mahtuu, osa roiskuu yli. Siitä huolimatta nälkäiset silmät tarttuvat kauhaan, jatkavat kippaamista. Hullua, eikö vähän. Useimmat havaitsevat, että naapurille pitää myös jättää. Jono tarjoilupöydän ympärillä pitenee, nälkä ja levottomuus kasvaa. Mutta nämä muutamat pöydän vallanneet eivät sitä huomaa tai ole huomaavinaan.

Useimmiten, jos ihminen syö liikaa, siitä seuraa joitakin haittoja, ilmavaivoja, mahanpuruja ja lopulta pahempaakin, ehkä diabetes, verenkierto-ongelmia. Fyysisiä haittoja, mutta myös psyykkisiä. Bulimia on hankala vaiva, anoreksia ehkä vielä pahempi, syö ja oksentaa.

Ylensyöjän aivoissa tapahtuu muutoksia. Hallinnan menettäminen. Ehkä hän jollain sivusilmällä tajuaa ahmimisensa, tuntee jossain taustalla, hyvin etäisesti tosin, huutoja ja kuiskauksia. Mutta hän on hurmion vallassa, vaientaa sivuäänet. Ulkopuolinen apu ei tunnu tavoittavan häntä.

Kannattaisiko silti pohtia asian mielekkyyttä. Miksi? Ja mihin tämä johtaa? Onko toiminnasta hyötyä edes itselle? Miten muuten voisi käyttää aivokapasiteettinsa ja arvokkaan elämänsä. Olisiko ehkä sittenkin onnellisempi toimimalla toisin, sillä onneenhan jokainen lopulta pyrkii. Oppisiko olemaan onnellisempi. Ja vielä, merkitsevätkö ihmiset ympärillä jotain. Merkitseekö ympäröivä yhteiskunta ja sen voiminen hyvin tai huonosti.

Kantasolututkimuksesta kuuluu kummia

Tutkijat Haruko Obokata ja Charles Vacanti testasivat hiirten valkoisia verisoluja. Ennestään he jo tiesivät, että jos kasvin soluja rasittaa, stressaa, ne ryhtyvät puolustautumaan. Solut muuttuvat ja niistä voi itää jopa aivan uusi kasvi. Haruko Obokata, nuori japanilainen tutkija, jätti soluja happamaan liuokseen puoleksi tunniksi ja pani ne sitten elatusastialle. Aluksi ei tapahtunut mitään, mutta toisena päivänä solut alkoivat hohtaa vihreinä, ne alkoivat tuottaa proteiinia Oct-4, jota tuottavat ainoastaan monikykyiset kantasolut. Seitsemäntenä päivänä 2/3 soluista loisti vihreää valoa. Harvardin tutkija Charles Vacanti toisti kokeet. Menetelmä on saanut nimen stap eli ärsytyksellä tuotetut monikykyiset kantasolut.
Monikykyisiä kantasoluja oli saatu jo aikaisemmin muutaman päivän ikäisistä alkioista sekä iPSC-menetelmällä, mutta stap nopeuttaa prosessia huomattavasti. Suurena etuna on lisäksi se, ettei tarvitse käyttää alkioita. Obokata ja Vacanti siirsivät sitten stap-soluja hiiren alkiorakkulaan. Stap-solut alkoivat erilaistua aikuisen kaikiksi solutyypeiksi. Tutkijat testasivat vielä stap-kantasoluja nuoressa hiiressä. Havaittiin, että ne kasvoivat aivo-, lihas-, rasva-, iho- ja luukudoksissa. Viikko äskeisen uutisen jälkeen tiedemaailmaa järkytettiin toistamiseen. Vacantin mukaan kerrotulla menetelmällä on jo muutettu myös ihmisen soluja. Tulokset näyttivät vastaavanlaisilta kuin hiiren stap-soluilla. Tämä varmasti innostaa toistamaan kokeita muuallakin.
Mikäli ihmisen kantasoluja on mahdollista tuottaa yhtä vaivattomasti kuin hiiren, voisi niitä kasvattaa myös ihmisen kudoksiksi. Kantasolulääketieteessä alkaisi uusi aikakausi. Ihan mutkatonta tämä ei ole. Hylkimistä saattaa tapahtua, vaikka solut olisivat peräisin samasta yksilöstä. Menetelmä vaatii vielä lisätutkimuksia mm siitä, minkälainen stressi tuottaa parhaiten stap-kantasoluja, kuumuus, ravinnon puute, happamuus vai jokin muukin.
Tutkimusalue on ihmisen kannalta äärettömän tärkeä. Kantasoluilla saatettaisiin pystyä hoitamaan silmiä, sydäntä, aivoja, kaikkia elimiä. Niistä voisi olla apua myös syövän hoidossa. (Lähde Helsingin Sanomat 8.2.2014)

Viimeinen hyppy

Pari päivää sitten luin Jorma Luoman kirjan Viimeinen hyppy. Kirja on riipaisevan koskettava, päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tilitys teini-ikäisen tyttären sairastumisesta aivokasvaimeen, sairauden etenemisestä ja lopulta lapsen kuolemasta. Anniina on harrastanut uimahyppyjä 8-vuotiaasta asti hienolla menestyksellä. Sitten reipas urheilijatyttö sairastuu ja kaikki muuttuu hetkessä. Diagnoosi on musertava. Aivokasvain sellaisessa paikassa aivoja, ettei voida leikata. Hoitoja mietitään. Aloitetaan sädehoidosta. Se ei tepsi. Sytostaatteja ei sitten enää harkita. Niistä olisi ilmeisesti tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Parantavia keinoja ei tunnu löytyvän ja neurologi sanookin pian vanhemmille, että lapsi tulee menehtymään. Vanhemmat eivät halua luovuttaa. Täytyy löytyä jotain. Kokeillaan vaihtoehtoterapioita sekä rukousta ja esirukousta. Anniinan puolesta pyydetään rukoilemaan kirkossa ja käännytään parantajien puoleen. Useimmat heistä ovat vilpittömiä; joukkoon mahtuu tosin muutama julkisuushakuinen ja epäluotettava yrittäjäkin. Rukous lohduttaa niin vanhempia kuin erikoisesti Anniinaa. Kuolemastakin puhutaan ja Anniina saavuttaa ilmeisesti vahvan uskon ja suhtautuu käsittämättömän levollisesti kohtaloonsa. Lasta hoidetaan kotona ja hänen puolestaan tehdään kaikki mahdollinen. Vanhemmat yrittävät ottaa selvää, löytyisikö jotain uutta. Mitään ei löydy. Anniina hyväksi tehdään hirveästi, viedään uimaan, koska vesi on hänelle tärkeä elementti, viedään retkille, istutaan ulkona puutarhakeinussa lämpiminä kesäpäivinä, lauletaan ja jutellaan, käydään kävelemässä niin kauan kuin käveleminen onnistuu. 
Sitten tulee päivä, jolloin se ei enää onnistu. Anniina väsyy. Myös puhuminen ja muut toiminnot alkavat heiketä. Sairauden ote tiukkenee. Hoitaminen tulee vanhemmille ajan edetessä aina vain raskaammaksi. Täytyy kehitella uusia selviämiskeinoja, että päästään päivästä toiseen. Otetaan käyttöön pyörätuoli, apuvälineitä tarpeen mukaan. Puhuminen vaikeutuu, nieleminen vaikeutuu, kommunikointi vähenee. Suurimman osan ajasta Anniina nukkuu. Silti vanhempien on vaikea luopua toivosta. Jospa sittenkin tapahtuisi ihme, löytyisi jotain. Tämän ymmärtää, kun on omasta lapsesta kyse, lapsesta juuri puhkeamssa kukkaan, aikuisuuden kynnyksellä. On vaikea hyväksyä, että kaikki päättyy niin pian. Viimein kotihoito ei enää onnistu ja Anniina viedään sairaalaan. Vanhemmat ovat vierellä, pitävät kädestä, kun lopullinen raja tulee vastaan.
Viimeinen hyppy on hämmästyttävän avoin kirja. Kaikki tarjotaan ikäänkuin sellaisenaan. Avuton, murskaava tuska ja ajoittainen toivo, josta ei haluta päästää irti. Helvetti ja taivas rinnakkain, liian painavina ihmisen kestettäviksi. Kokemus on käsittämättömän paljas. Editointi on jätetty tarkoituksella vähiin. Lukija ei voi paeta kirjalliseen elitismiin, puntaroimaan tyyliä ja tehokeinoja. Teksti on vereslihalla tehty kahden vuoden matka Getsemanesta Golgatalle. Kirjoittaja porautuu lukijan suojavarusteiden läpi. Silti se on hyvä kokemus, puhdistava. Läheisyys etääntyvän lapsen ja vanhempien välillä arjen karheudesta huolimatta pysyy tiiviinä ja kauniina. Matkan kuluessa kertynyt kuona, väsymyksen mukanaan tuoma ajoittainen kapina pyyhkiytyy pois lähtemisen ja luovuttamisen hetkellä. Henki koskettaa vierelle jääviä. Siunaus sovittaa. Jää vain ikävä, jota eivät vuodetkaan pysty täysin pois pyyhkimään, armahtavat kuitenkin kivun intensiteetin muuttuessa hallittavammaksi.

Kylmän kourissa

Pakkanen on pidellyt meitä hyppysissään viikkoja. Lunta ei ole tullut Etelä-Suomeen juuri lainkaan. Kummallista, tammikuu lopuillaan. Sen sijaan puhaltaa hyytävä kostea viima, pyörittelee pikku hippusia, jotka satavat naamalle, mutta ei niistä kinoksia kerry. Silti Eurooppa palelee, henkisesti ja fyysisesti. Norjassa palaa kymmeniä taloja, ehkä satoja. Jo toistamiseen. Ukrainassa ihmiset värjöttelevät kaduilla ja vaativat oikeuksiaan. Ovat kyhänneet barrikadeja jo kaksi kuukautta. Rauhanomaisesti, uhan alla. Myös hallinto on yrittänyt pysytellä maltillisena, suostunut myönnytyksiin. Pelko kasvaa puolin ja toisin, milloin ryöpsähtää, väkivalta, jota ei voi enää hillitä. Tähän on tultu, miksi? Maailma kutistuu, tulee lähemmäksi. Sitä ei voi sulkea enää ulkopuolelle, se tulvii olohuoneisiimme aamuin, illoin. Kaikkialla kahakoidaan, niin meillä kylmän kourissa kuin Afrikan ja Lähi-idän lämpimissä maissa. Syyriassa, Sudanissa, Keski-Afrikassa, Irakissa.
Miksi talouselämä on sekaisin. Miksi sorrumme ahneuteen? Tai ehkä emme niinkään me, vaan he. Onnekkaammat, osaavat, ne jotka hallitsevat tekniikan ja rahavirrat.
Suuri harha. Peli, pelkkä peli. Ei raha tuo onnea. Tietysti tietty määrä rahaa on tarpeen, selviytyäksemme kustannuksista. Mutta turha raha, jolla ei ole isäntää, joka on vain numeroita? Se on onnettomuus, tuhoaa yhteiskunnat. Nyt tarvittaisiin joku. Viisas. Suuri sielu, joka keksisi, mitä sille pitäisi tehdä. Miten tästä päästäisiin takaisin, normaalimpaan yhteiskuntaan, jossa vastuuta jaettaisiin. Jossa myös pienemmistä pidettäisiin huolta.

Sain joululahjaksi meksikolaiskirjailijan Sabina Bermanin Nainen joka sukelsi maailman sydämeen. Erikoinen lukukokemus autistisen tytön, Karenin, aikuiseksi varttumisesta ja kehityksestä. Tyttö on ihan pieni vanhempien kuollessa, hoitamaton, puhumaton ja villi. Hänen vanhemmillaan oli rapistunut kartano ja tonnikalanjalostamo, jonka Karen perii yhdessä Isabelle-tätinsä kanssa. Isabelle-täti on avarasydäminen, lämmin ja viisas. Hän ryhtyy kasvattamaan Karenia. Tytöstä kehkeytyy omintakeinen yksilö. Hänen kykyrakenteensa on kompleksinen. Suurin osa  taidoista asettuu heikkolahjaisen tasolle, mutta muisti, avaruudellinen hahmottaminen ja muutama muu kognitiivinen alue sijoittuu tasolle, jonka alle 98 % ihmisistä jää. Näillä alueilla hän on huippulahjakas ja luova. Tässä kehykset, joista muodostuu huikea, lämmin ja ryöppyävää elämää tihkuva tarina. Ihmisten keskellä Karenilla on hankalaa suorasuisuutensa ja arkisia kommmunikaatiotilanteita heikosti vaistoavan persoonansa takia. Karenin aloittaa opiskelun korkeakoulussa, mutta opinnot katkeavat tempperamenttiongelmiin, kiistaan professorin kanssa. Se ei kuitenkaan estä häntä kehittämästä uraansa ja luovuuttaan. Hän ryhtyy viisaan tätinsä, nerokkaan liikemiehen Gouldin ja japanilaisen yrittäjänaisen Yasukon kanssa rakentelemaan tonnikalanjalostuksesta kukoistavaa kansainvälistä bisnestä. Karen perustaa tonnikalafarmeja Japaniin ja eri puolille Eurooppaa, suunnittelee kalojen elinolosuhteet ja ruokinnan huippuunsa, luo tonnikalaparatiiseja, joissa myös hoidokkien kuolema on helppo, nopea ja kivuton. Stressittömästi  tapetut kalat säilötään ja markkinoidaan ympäri maailmaa. Näin kasvatetun kalan liha on erityisen maukasta ja meksikolainen firma saavuttaa nopeasti suunnattoman maineen ja tekee markkinaennätyksiä. Kuitenkin Karen rakastaa enemmän eläimiä kuin ihmisiä ja niinpä hänen yritystoimintansa jalostuksessa  noudatetusta kivuttomuuden periaatteesta huolimatta on ristiriidassa hänen persoonansa kanssa. Perin merkillisten vaiheiden jälkeen hän  luopuukin liiketoiminnastaan, antaa kalojen kehittyä ja lisääntyä luomissaan paratiiseissa ja päästää ne lopulta takaisin mereen elämään villin kalan elämää.
Karenin tarina ei ole mutkaton systemaattinen kehitystarina, vaan täynnä yllätyksiä ja huimia hyppyjä. Samalla kirjailija kietoo kerrontansa mystiikan ja sadun hämyyn. Asioilla on paitsi todellinen maisema, myös mielikuvituksen huima, huojahteleva lento paikasta ja tilanteesta toiseen. Kirjaa ei voi lukea oikeastaan faktana lainkaan, vaikka sillä onkin tietyt realistiset kehykset. Se avautuu milloin mihinkin suuntaan ja usein ei tiedä, millä puolen todellisuuden rajaa ollaan. Karen suri itse, ettei hänellä mielestään ollut mielikuvitusta lainkaan, mutta tarina kertoo toista. Hieno kuvaus autistisesta äärettömän lahjakkaasta ja luovasta yksilöstä, jonka persoonallisuus väistelee jyrkkiä rajoja ja tavanomaisuutta, antautuu elämälle siten kuin se kulloinkin avautuu ja vie mukanaan. Silti hänessä on vahva annos peräänantamattomuutta ja määrätietoisuutta. Mielenkiintoinen ristiriita, jota kirjailija on taidokkaasti käyttänyt hyväkseen.

Aila Meriluoto täyttää tänään 90 vuotta. Onnea! Hieno runoilija, lahjakas, rohkea, muuntautumiskykyinen. Värikäs elämä. Kahdeksan vuotta avioliittoa Lauri Viidan kanssa, Viidan skitsofrenia ja lopulta ero. Muutto Ruotsiin, ensin pohjoiseen ja myöhemmin Enköpingiin, sitten Göteborgin tienoille, kulttuurivaikutteiden piiriin. Paluu Suomeen 1974, avioituminen professori Jaakko Paakkasen kanssa 1979. Paakkanen kuoli 2004.
Olen seurannut Meriluodon kirjailijataivalta ja elämää jo opiskeluajoistani lähtien. Tein hänestä graduni 1969. Meriluodon runous ei voi olla tempaamatta mukaansa. Lasimaalauksen kaikki tuntevat, ilmestyi 1946 ja herätti suurta huomiota. Ensimmäiset kokoelmat olivat upeaa mitallista runoa. Ruotsissa oleskelun aikana kieli alkoi vapautua ja muuttui varsinkin taas Suomeen palattua vapaamittaiseksi, osin lähelle puhekieltä. Lyriikan lisäksi hän julkaisi proosaa, romaaneja, lastenkirjoja ja päiväkirjoihin pohjautuvia teoksia, joista erityisesti on huomattava hyvin rohkea ja intiimi Vaarallista kokea. Päiväkirjoja vuosilta 1953-75.  Vaikuttava lukuelämys. Meriluoto on jakanut kokemuksensa nähtäväksi meille kaikille. Kannattaa tutustua. Olen ihaillut häntä aina. Soljuvaa kaunista, kielellisesti loisteliasta runoa, niin mitallista kuin vapaamittaista. Jokainen runo on elämän viesti, rakkautta, surua, kipua, epäröintia, luontokuvia ja taas hehkuvia tunnustuksia. Naisena olemista, naisen ja ihmisen herkkävaistoista aikansa tulkintaa.
Heikki Kujanpää ohjasi hänestä näytelmän Putoavia enkeleitä ja 2008 samannimisen elokuvan, jossa nuorta Meriluotoa esitti Elena Leeve ja vanhempaa Elina Knihtilä. Katsomisen arvoinen.
Meriluodon tuotantoa on osattu arvostaa lukuisin palkinnoin. Pro Finlandia-mitali hänelle myönnettiin jo 1962 ja Valtion taiteilijaeläke 1986.

Noin viikko sitten julkaistiin tilastoja: Espoossa valmistunut nuorisoasuntoja 70, mikäli en väärin muista. Jokaista asuntoa kohden 40 hakijaa. Kohtuutonta. Nuoria haastateltiin. Tulisivat mielellään töihin pääkaupunkiseudulle. Ei voi, ei ole asuntoa. Asuntoa on ylipäänsä vaikea saada ja hinnat nuoren maksukyvylle tavoittamattomissa. En käsitä. Eikö meillä puhuttu juuri nuorisotakuusta. Ei tunnu koskevan näitä asioita. Ja Espoossa tuo tilanne. Ei ole köyhimmästä päästä. Helsingissä ymmärtääkseni yhtä kurja. Vantaalla kaiketi myös. Espoossa on tonttimaata ihan varmasti, jos kaavoitetaan. Helsingissäkin on, vaikka siitä aina natistaan. Isot pellot ympärillä. Voisihan niistä jonkin kolkan lohkaista asumiskäyttöön. Vantaalla peltoa ja metsää löytyy vaikka laidunmaiksi. Ei voi olla tonttimaan syy, ettei asuntoja nouse. Ja vaikka kaavoitettavaa maata olisi rajatumminkin, sille voi rakentaa korkeampia taloja. Tikkurilan ainokainen tornitalo tästä hyvänä esimrkkinä. Asuntojen lukumäärästähän on kysymys. Vantaa on kyllä velkainen ja sillä on siksi selviämistä. Naapurikuntien tilannetta ei voi silläkään perustella samalla tavoin. Jos Helsinki edelleen hamuaa Guggenheimia, jota kukaan muu ei huoli, on kyllä kyse silkasta välinpitämättömyydestä kansalaisen todellisia ja kipeitä tarpeita kohtaan. Varokaa päättäjät, vaalit ovat tulossa. Ehkä kansalaisen muisti ei ole sittenkään niin huono. Ahneudelle ja taviksen simputtamiselle ei tunnu löytyvän mittaa eikä määrää. Toiseen suuntaan edetään  ja vikkelään. Verot ja maksut hipovat pilviä. Samoin eläkeikä. Jos poliitikoilla ja elinkeinoelämän harjoittajilla on minkäänlaista omaatuntoa, niin minulla kyllä jo piippaisi.