Olen miettinyt suomalaista "ruokakulttuuria". Yleensähän meillä on käytössä lautasmalli. Lautaselle kootaan sopiva määrä kasviksia, lihaa ja hiilihydraatteja. Useimmat meistä tekevät näin. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että osa ihmisistä noudattaa toisenlaista linjaa. Tavan kansalainen mitoittaa annoksensa sen mukaan, miten paljon uskoo syövänsä. Syö, tulee kylläiseksi ja jatkaa sen jälkeen tyytyväisenä muita tekemisiään.
Kaikilta tämä ei onnistu. Jotkut kasaavat ja kasaavat enemmän kuin lautaselle mahtuu, osa roiskuu yli. Siitä huolimatta nälkäiset silmät tarttuvat kauhaan, jatkavat kippaamista. Hullua, eikö vähän. Useimmat havaitsevat, että naapurille pitää myös jättää. Jono tarjoilupöydän ympärillä pitenee, nälkä ja levottomuus kasvaa. Mutta nämä muutamat pöydän vallanneet eivät sitä huomaa tai ole huomaavinaan.
Useimmiten, jos ihminen syö liikaa, siitä seuraa joitakin haittoja, ilmavaivoja, mahanpuruja ja lopulta pahempaakin, ehkä diabetes, verenkierto-ongelmia. Fyysisiä haittoja, mutta myös psyykkisiä. Bulimia on hankala vaiva, anoreksia ehkä vielä pahempi, syö ja oksentaa.
Ylensyöjän aivoissa tapahtuu muutoksia. Hallinnan menettäminen. Ehkä hän jollain sivusilmällä tajuaa ahmimisensa, tuntee jossain taustalla, hyvin etäisesti tosin, huutoja ja kuiskauksia. Mutta hän on hurmion vallassa, vaientaa sivuäänet. Ulkopuolinen apu ei tunnu tavoittavan häntä.
Kannattaisiko silti pohtia asian mielekkyyttä. Miksi? Ja mihin tämä johtaa? Onko toiminnasta hyötyä edes itselle? Miten muuten voisi käyttää aivokapasiteettinsa ja arvokkaan elämänsä. Olisiko ehkä sittenkin onnellisempi toimimalla toisin, sillä onneenhan jokainen lopulta pyrkii. Oppisiko olemaan onnellisempi. Ja vielä, merkitsevätkö ihmiset ympärillä jotain. Merkitseekö ympäröivä yhteiskunta ja sen voiminen hyvin tai huonosti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti