Pakkanen on pidellyt meitä hyppysissään viikkoja. Lunta ei ole tullut Etelä-Suomeen juuri lainkaan. Kummallista, tammikuu lopuillaan. Sen sijaan puhaltaa hyytävä kostea viima, pyörittelee pikku hippusia, jotka satavat naamalle, mutta ei niistä kinoksia kerry. Silti Eurooppa palelee, henkisesti ja fyysisesti. Norjassa palaa kymmeniä taloja, ehkä satoja. Jo toistamiseen. Ukrainassa ihmiset värjöttelevät kaduilla ja vaativat oikeuksiaan. Ovat kyhänneet barrikadeja jo kaksi kuukautta. Rauhanomaisesti, uhan alla. Myös hallinto on yrittänyt pysytellä maltillisena, suostunut myönnytyksiin. Pelko kasvaa puolin ja toisin, milloin ryöpsähtää, väkivalta, jota ei voi enää hillitä. Tähän on tultu, miksi? Maailma kutistuu, tulee lähemmäksi. Sitä ei voi sulkea enää ulkopuolelle, se tulvii olohuoneisiimme aamuin, illoin. Kaikkialla kahakoidaan, niin meillä kylmän kourissa kuin Afrikan ja Lähi-idän lämpimissä maissa. Syyriassa, Sudanissa, Keski-Afrikassa, Irakissa.
Miksi talouselämä on sekaisin. Miksi sorrumme ahneuteen? Tai ehkä emme niinkään me, vaan he. Onnekkaammat, osaavat, ne jotka hallitsevat tekniikan ja rahavirrat.
Suuri harha. Peli, pelkkä peli. Ei raha tuo onnea. Tietysti tietty määrä rahaa on tarpeen, selviytyäksemme kustannuksista. Mutta turha raha, jolla ei ole isäntää, joka on vain numeroita? Se on onnettomuus, tuhoaa yhteiskunnat. Nyt tarvittaisiin joku. Viisas. Suuri sielu, joka keksisi, mitä sille pitäisi tehdä. Miten tästä päästäisiin takaisin, normaalimpaan yhteiskuntaan, jossa vastuuta jaettaisiin. Jossa myös pienemmistä pidettäisiin huolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti