Viimeinen hyppy

Pari päivää sitten luin Jorma Luoman kirjan Viimeinen hyppy. Kirja on riipaisevan koskettava, päiväkirjamerkintöihin pohjautuva tilitys teini-ikäisen tyttären sairastumisesta aivokasvaimeen, sairauden etenemisestä ja lopulta lapsen kuolemasta. Anniina on harrastanut uimahyppyjä 8-vuotiaasta asti hienolla menestyksellä. Sitten reipas urheilijatyttö sairastuu ja kaikki muuttuu hetkessä. Diagnoosi on musertava. Aivokasvain sellaisessa paikassa aivoja, ettei voida leikata. Hoitoja mietitään. Aloitetaan sädehoidosta. Se ei tepsi. Sytostaatteja ei sitten enää harkita. Niistä olisi ilmeisesti tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Parantavia keinoja ei tunnu löytyvän ja neurologi sanookin pian vanhemmille, että lapsi tulee menehtymään. Vanhemmat eivät halua luovuttaa. Täytyy löytyä jotain. Kokeillaan vaihtoehtoterapioita sekä rukousta ja esirukousta. Anniinan puolesta pyydetään rukoilemaan kirkossa ja käännytään parantajien puoleen. Useimmat heistä ovat vilpittömiä; joukkoon mahtuu tosin muutama julkisuushakuinen ja epäluotettava yrittäjäkin. Rukous lohduttaa niin vanhempia kuin erikoisesti Anniinaa. Kuolemastakin puhutaan ja Anniina saavuttaa ilmeisesti vahvan uskon ja suhtautuu käsittämättömän levollisesti kohtaloonsa. Lasta hoidetaan kotona ja hänen puolestaan tehdään kaikki mahdollinen. Vanhemmat yrittävät ottaa selvää, löytyisikö jotain uutta. Mitään ei löydy. Anniina hyväksi tehdään hirveästi, viedään uimaan, koska vesi on hänelle tärkeä elementti, viedään retkille, istutaan ulkona puutarhakeinussa lämpiminä kesäpäivinä, lauletaan ja jutellaan, käydään kävelemässä niin kauan kuin käveleminen onnistuu. 
Sitten tulee päivä, jolloin se ei enää onnistu. Anniina väsyy. Myös puhuminen ja muut toiminnot alkavat heiketä. Sairauden ote tiukkenee. Hoitaminen tulee vanhemmille ajan edetessä aina vain raskaammaksi. Täytyy kehitella uusia selviämiskeinoja, että päästään päivästä toiseen. Otetaan käyttöön pyörätuoli, apuvälineitä tarpeen mukaan. Puhuminen vaikeutuu, nieleminen vaikeutuu, kommunikointi vähenee. Suurimman osan ajasta Anniina nukkuu. Silti vanhempien on vaikea luopua toivosta. Jospa sittenkin tapahtuisi ihme, löytyisi jotain. Tämän ymmärtää, kun on omasta lapsesta kyse, lapsesta juuri puhkeamssa kukkaan, aikuisuuden kynnyksellä. On vaikea hyväksyä, että kaikki päättyy niin pian. Viimein kotihoito ei enää onnistu ja Anniina viedään sairaalaan. Vanhemmat ovat vierellä, pitävät kädestä, kun lopullinen raja tulee vastaan.
Viimeinen hyppy on hämmästyttävän avoin kirja. Kaikki tarjotaan ikäänkuin sellaisenaan. Avuton, murskaava tuska ja ajoittainen toivo, josta ei haluta päästää irti. Helvetti ja taivas rinnakkain, liian painavina ihmisen kestettäviksi. Kokemus on käsittämättömän paljas. Editointi on jätetty tarkoituksella vähiin. Lukija ei voi paeta kirjalliseen elitismiin, puntaroimaan tyyliä ja tehokeinoja. Teksti on vereslihalla tehty kahden vuoden matka Getsemanesta Golgatalle. Kirjoittaja porautuu lukijan suojavarusteiden läpi. Silti se on hyvä kokemus, puhdistava. Läheisyys etääntyvän lapsen ja vanhempien välillä arjen karheudesta huolimatta pysyy tiiviinä ja kauniina. Matkan kuluessa kertynyt kuona, väsymyksen mukanaan tuoma ajoittainen kapina pyyhkiytyy pois lähtemisen ja luovuttamisen hetkellä. Henki koskettaa vierelle jääviä. Siunaus sovittaa. Jää vain ikävä, jota eivät vuodetkaan pysty täysin pois pyyhkimään, armahtavat kuitenkin kivun intensiteetin muuttuessa hallittavammaksi.