Mökki

Viimeinen marraskuuta. Ajattelin mökkiä. Nyt siellä on lunta. Hitaasti sinnekin on käsittääkseni tullut. Toisin kuin 50-luvulla. Tai 70-80-luvulla, kun kävimme lasten kanssa. Silloin kinokset ulottuivat liki räystäälle. Ja pakkasta riitti. Iltaisin ja yöllä, varsinkin kun oli kuutamo, taivas oli upea, tähtiä, isoja ja pieniä, sykkivät kirkkaina. Revontulet leiskuivat.
50-luvulla kävimme usein kylässä lähinaapurissa. Talvella oli mukavaa tehdä tuo pieni matka kävellen tai hiihtäen. Lumiset puut nuokkuivat, tuuli vihelteli. Kahvin kanssa uunilämpimäistä leipää ja tuoretta pullaa. Pieniä asioita jää mieleen.
Mökissä on tällä hetkellä hyytävän kylmä. Surullista ajatella sitä. Emme jätä lämmitystä päälle, kun emme talvella käy. Mökki odottaa kevättä. Ja me tulemme keväällä. Niinkuin vanhan ystävän luo.
Silloin kun olin opiskelemassa ja äiti vielä eli, kävin usein kotona, vaikka matka oli pitkä. Junalla se taittui mukavasti. Joulut vietimme aina äitini ja sisareni kanssa. Joskus oli myös tätini miehineen. Naapureita kävi pyhinä. Ihania jouluja, tunnelmallisia.

Elämän puu

Teema-kanava tarjosi sunnuntai-iltana yhden hienoimmista elokuvista, mitä olen katsonut, Terrence Malickin ohjaaman vuonna 2011 ilmestyneen Elämän puun.
Keski-ikään ehtinyt mies muistelee kuolleita veljiään. Muistot vievät hänet 1950-luvulle. Kerrotaan kolmesta pojasta, joita kuvataan pikkulapsi-iästä  esiteini-ikäisiksi asti. Perheen tyrannimaista isää näytteli Brad Pitt ja hellää, herkkää äitiä Jessica Chastain, erinomaisia molemmat. Myös lasten roolisuoritukset olivat hienoja tulkintoja, kasvot ilmeikkäitä, puhuvia.
Filmi alkaa surusta. Lapsi on kuollut. Vanhempien tuska ja syyllisyys vangitsevat katsojan. Sitten tulee merkillistä kuvamateriaalia useiden minuuttien ajan. Surun kuvausta ilman sanoja. Luontokuvaa, vahvaa kamerankäyttöä. Tulivuoren mylvintää, punaisen ja oranssin leiskuntaa vastakohtana musta ja alaston luonto, kalju taivas, synkkä myllertävä meri, lehdettömät puut ja taas mustanpunainen sykkivä loimu. Käsittämättömän hieno keksintö kuvata surua tuolla tavoin, kiireettömästi, antaen sen vyöryä omalla voimallaan katsojan tajuntaan. Uskaliasta ohjausta ja kuvausta siksi, että tuo jakso kesti äärettömän kauan. Hätäinen katsoja, joka etsii helppoa viihdettä, olisi napannut ruudun varmasti kiinni. Onneksi en tehnyt niin, sillä loppu palkitsi. Tai oikeastaan myös alku, sillä harva on näyttänyt surua, sen monia kasvoja ja viimein toivon kajastusta, noin vahvasti. Tuollaiselta ihmisen mielessä varmaan tuntuu, kun kipu myllertää. Filmistä aisti sen valtavan voiman, kuilun, piinaavan syyllisyyden, hetkittäisen helpotuksen, kunnes taas vajottiin kuoleman maahan, liki kestämättömiin tunteisiin.
Äärettömän hieno puheenvuoro.
Vähitellen tuli muutama teksti, muutama rukous, repliikki. Osa lauseista oli raamatusta. Elokuvan alkuosan ilme oli muutenkin syvästi hengellinen. Palattiin 50-luvulle. Kuvattiin perhettä, lasten syntymää, kasvamista. Pehe oli ongelmallinen. Isä dominoi, piti hyppysissään koko joukkoa. Liikkumavaraa oli vähän. Isän tapa kasvattaa oli jäykän uskonnollinen. Puhuttiin Jumalasta, viljeltiin hurskaita lauseita, vaadittiin ehdotonta kuria. Isä kuvitteli aluksi itsestään suuria. Menestyvä mies. Lasten piti olla hymistelevä kuoro ympärillä. Isän sana oli laki. Hän juoksutti poikiaan puuhasta toiseen, omilla ehdoillaan, mielipidettä ja tekemisen mielekkyyttä kysymättä. Vähitellen käy ilmi, etteivät isän asiat ole kunnossa, töistä tulee potkut. Asiat alkavat mennä myös ulkoisesti huonosti.
Jessica Chastainin esittämä äiti on loistava versio tuollaisen tyrannin vaimosta. Herkät kasvot, pidättyvät eleet, surulliset silmät. Äiti suojelee poikiaan, toimii puskurina yksioikoista isää vastaan. Äiti aistii lasten pelon, joka muuttuu vähitellen epätoivoksi ja vihaksi. Lapset yrittävät puolustautua, yrittävät ymmärtää sadistista isää, mutta se ei onnistu. Vastarinta ja viha kasvaa, sille ei vain löydy luontaista kanavaa purkautua.
Kuvaus etenee hitaasti, puhutaan vähän, mutta sanat ja ilmeet kertovat. Teksti on filosofista mietiskelyä, pohdintaa oikeasta ja väärästä. Myös isä punnitsee lopulta tekojaan ja asenteitaan, yrittää korjata kurssia, mutta vahinko on tapahtunut. Niinpä hän päätyy syyttämään äitiä, että tämä on kääntänyt lasten mielet itseään vastaan. Julmuus äityy ajoittain väkivallaksi.
Huolimatta niukoista repliikeistä filmistä tihkuu riipaisevaa sisäistä puhetta. Se näyttää paljaana, mihin jäykät asenteet ja psykologinen rajoittuneisuus johtaa. Lasten umpimieliset kasvot paljastavat sanoittakin, mitä tapahtuu.
Pysäyttävä,  hieno elokuva. Katsojalla pitää olla aikaa ja malttia. Mutta se palkitaan.

Parin tihruisen päivän jälkeen aurinko tuli taas pesästään, kirkkaana, häikäisevänä. Maassa ohut kuura. Marraskuun 25 päivä. Viikon päästä joulukuu. Sanoivat, että talvi antaa vielä odottaa itseään kuukauden verran. Sitä vastaan ei ole sanomista, jos vain olisi poutaa, edes joskus aurinkoista.

Liitän oheen pikkurunon Kaneli, neilikka, kardemumma- kokoelmastani vuodelta 2007. Runon tunnelmapalanen on alkuaan 60-luvulta ollessani opiskelemassa Helsingissä, mutta kuva-aines on rikastunut 1990-2000-luvun sisätiloilla.


Verhojen pellavaisissa punaoranssiraidoissa
pilkahdus marraskuuta,
ei liian kirkasta,
savu kiemurtelee kattojen yllä,
lasten kiljaisut luistinradalla.

Tässä valossa on jotain mitä ei muulloin,
suloista pehmeyttä,
valo hipaisee tuolin selustaa,
kurottautuu tammipiirongin tyttöveistoksen hiuksiin,
koskettaa kepeästi lasilinnun pyrstöä,
valahtaa päivänokosille piirongin kannelle.

En malta jättää pois myöskään 60-70-luvun tuokiokuvaa Hämeentieltä. Muistan yhä tuon näkymän synnyttämät mielenliikkeet kävellessäni usein Hämeentieltä kohti Sörnäisten rantatietä Hakaniemen torille.


Vaunut natisevat,
katuvalot sähähtävät pesiinsä,
lepattavat hetken, vetävät henkeä kestääkseen yön yli,
kaupunki piilottaa juonteensa puiston puihin,
nainen kauempana puuteroi nenänpielensä ja hymyilee lampun alla,
tyhjyys pakenee kellariluukkuihin  odottamaan aamua.

Vaunut natisevat,
taivas sataa niskaan yksitellen syttyviä tähtiä,
kuunsirpin Hämeentien viljamakasiinien katon ylle,
joka myllyn siilon pihalla kirkastuu,
koskettaa lempeästi rosoista tiiliseinää.


Nykyisessä ympäristössäni eivät raitiovaunut kirsku. Hiljaista kuin tossutorilla. Jokunen auto surahtaa sentään keittiön ikkunan ohitse ja lähikoulun lapset käyttävät  kävely- pyörätietä, johon olohuoneesta on esteetön näkymä. Reput keikkuvat selässä, leikkisää tappalunnujakkaa, iloisia kiljahduksia. Elämän ääniä, parasta laatua.

Vielä asteroideista

Innostuin asteroideista ja miksi en olisi innostunut. Asia kuulosti hienolta ja on hieno. Kansainvälisiä hankkeita, joista aikanaan ropisee ties mitä kunkin osallisen laariin.

Mutta sitten kopsahti. On siinä toinenkin ulottuvuus. Rahoitus. Se pani hiljaiseksi ja aloin miettiä, mitä merkitsisi tuollaisten projektien pidäkkeetön eteenpäin vieminen. Taitaa olla avaruuden valloitus kallista lystiä. Kansalaisyhteiskuntien kustannuksella niihin ei pidä ryhtyä. Ei meidän pienten ihmisten sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta, asumisesta tms. ole varaa ulosmitata enää pisaran puolikastakaan. Kaulaa myöten suossa ollaaan.

Vanhustenhuollon tila suorastaan pelottaa. Kotona pitäisi käpristellä liki viimeiseen henkäykseen asti, vaikka ei pysty enää itsestään säällisesti huolehtimaan. Ei, ei niistä varoista ole ottamista. Eikä lasten, nuorten tai perheiden.

Tässä sitä ollaan. Arvokkaita asioita ja eteenpäin tekisi mieli. Silti, valintoja on tehtävä. Avaruusasiantuntijat maailmanlaajuisesti ovat älykästä väkeä. He ymmärtävät varmasti tämän näkökohdan. Mutta heillä on intohimonsa. Tottakai halutaan panna kaikki peliin. Sen ymmärtää. Se on inhimillistä.

Yhteiskunnan pitää kuitenkin olla harkinnoissaan tiukkana, huolehtia koko sektorista. Meistäkin, jotka emme itse yllä kukkaron nyöreihin. Tämä pitää muistaa, kun punnitaan finanssipolitiikkaa.

No, eihän raha ole tietysti mihinkään hävinnyt (aineen hajoamattomuuden laki). Se on vain sijoitettu toisiin kansioihin.

Tuollaisiin projekteihin täytyy löytää ns. löysempiä, ikäänkuin ylimääräisiä varantoja. Pörssit ja paratiisit voinevat antaa vihjeitä, kun hanke on arvokas. Talouselämän taustakuvioissa rahaa liikkuu. Sieltä sitä pitää yrittää haeskella, jos ei kilinää kuulu oman taskun pohjalta.

Nykyisen talousvajeen nimissä karsitaan etuuksia sillä vauhdilla, että tuntuu mentävän jo liian pitkälle.
Olisiko mahdollista pikkuisen tasapäistää pelimerkkejä. Pitääkö suhdelukujen tosiaan olla sellaisia kuin ovat. Jos jotakin on liikaa, siitä tulee rasite. Eikö silloin olisi mahdollista keventää mieltä ja sitä kolketta, joka kullakin aina välistä sisältäpäin kuuluu,  antaa pois murunen ylimääräisestä.

Eivätkö suurituloiset ja suuromistajat voisi perustaa joko yksityisiä tai yhteisiä projekteja köyhimmän marginaalin elämisen tason kohentamiseksi. Kohtuullisesti, kohtuullisella osuudella. Jos sitä tehtäisiin pitkäjänteisesti, se tuottaisi tulostakin.

Tässä tultiin avaruudesta hengen avaruuteen. Asteroidit ovat arvokkaita platinametalleineen. Ihminen, pienikin, on sielun vakka ja sellaisena korvaamaton.

Asteroidit ja aurinkotuulipurje

Vilhelm Valloittaja seisoo paljaalla kallionlaella kaupunkikerrostalonsa lähituntumassa, haistelee ilmaa ja pyörittelee käsissään vanhaa lippistä. Pitäisi lähteä matkaan. Mihin suuntaan? Itään, etelään, länteen vai pohjoiseen? Tuo kaikki on koettu. Serkut, pikkuserkut, isät ja esi-isät ovat lennelleet sinne tänne. Reppuun on tarttunut tarinaa ja kuvaa. Arkistot ovat pullollaan teksti- ja kuvatallenteita. Ei siis mitään uutta auringon alla. Paitsi sentään: ylös tai alas. Niistä tiedetään vähemmän.
Alas Vilhelm Valloittaja tietää pääsevänsä aikanaan, ainakin pari metriä, jos hyvin käy. Enemmänkin, kun tekee jälkisäädöksen tuhkauksestaan. Ripoteltava mereen, syvimmälle kohtaa. Merivirrat vellovat ja joku hiukkanen voi uiskennella vajoaman pohjamutiin. Mutta kun ei tiedä, mitä perimää hiukkaset sisällään kantavat ja kulkeutuuko sielu, hitunen siitä, hiukkasissaan vai sekoilee ihan muualle, omia teitään.
Siispä ylös, se on oikea suunta, lähempänä taivasta; hyvä asia sielun kannalta.
Vilhelm Valloittaja haluaa lohkaista hyppysiinsä tai edes aivojensa kartalle kaistaleen avaruutta. Hän on utelias. Hän haluaa tutkia. Jotain hän tietää ennestään. Jotain on tutkittu, käyty kuussa ja kartoitettu Marsia. Se kiehtoo.
Entä asteroidit? Vilhelm on lukenut kummia asteroideista. Aurinkoa kiertää lukuisia erikokoisia järkäleitä, jopa liki miljoona semmoista mötikkää, joiden halkaisija on yli kilometrin. Huh huh. Kun ei vain tipahtaisi päähän tai talon katolle.
Mikä niissä kiinnostaa? No herra jestas! Mineraalit ja malmit, niitä on tonneittain. Platinametalleja.  Psst! Ei puhuta ääneen. Muitakin on menossa. Tavara on arvokasta. Käsittämättömän arvokasta.
Mutta hetkinen, miten niitä yksin rahtaisi. Tai edes yksi yhtiö. Yksi valtio? Ei mitenkään. Parempi perustaa kimppa näin hankalissa hankkeissa. Vilhelm Valloittaja on lukenut uusista innovaatioista ja hiukset pyörivät lipan alla yhä hurjemmin. Suunnitellaan aurinkotuulipurjetta. Idea on jo esitelty 2006. Suunnitelman luoja, yllätys yllätys, on suomalainen Pekka Janhunen! Hänen vetämänsä projekti etenee jo seitsemässä Euroopan maassa! Hengästyttää!  (Helsingin sanomat 19.10.2013) Ollaan me aikamoisia. Kaikkialla sormet harallaan!
Jotkut asteroidit kulkevat pitemmällä, jotkut ajoittain aika lähelläkin maata. Pitää vain odottaa sopivaa hetkeä, että joku saadaan siepattua.  Eikä niitä aiota selkärepussa maahan asti raahata, vaan napata parkkiin, varastoon. Tässä on isot maat mukana. Kuulostaa hassulta. Vilhelm Valloittaja on lukenut ns. Lagrangen pisteestä. Pisteessä asteroidi pysyy aika hyvin paikallaan, koska Maan, Kuun ja Auringon painovoimat kumoavat toisensa. Tällaisia kelvollisia pisteita kuuluu olevan maan lähellä viisi. Jos ja kun asteroidi saadaan hinattua johonkin tällaiseen pisteeseen, alkaa suomalaisella aurinkotuulipurjeella sutina, josta jokunen vuosikymmen sitten ei olisi voitu uneksia. Se alkaa kuljettaa rahtia. Sähköpurje on kuulema halpa ja tarkoitukseen hyvin sopiva laite. Se soveltuu Pekka Janhusen mukaan mihin tahansa planeettojen ja kuiden väliseen liikenteeseen. Että silleen.
Lienee parasta vetää henkeä ja jatkaa toisella kertaa! Niin on asiat isoja!

Järven lumo

Halonen, Järnefelt, Soldan-Brofelt. Leveä sivellin, rauhalliset vedot. Sibelius, Aho, musiikki ja kirjallisuus. Liki korpeen, Tuusulanjärven maisemiin rakentui rikas kulttuuriyhteisö.
Järven lumo- näyttely henkii koskematonta rauhaa. Puut nuokkuvat paksun lumen alla Halosen kuvissa. Tai syksy herahtaa hohtavana ruskana. Meidän sukupolvemme rakastaa Halosta ja Järnefeltiä. Lapsemme ja lapsenlapsemme eivät ehkä löydä tuota aikaa enää aivan samanlaisena. Hektisempi ote saattaa ajaa kohti toisia näkyjä. Eikä heitä ole istutettu upottavien hankien syliin, vaan kerrostalojen varjostamille kujille. Maisema muuttaa meitä. Mutta toisaalta, taiteella on oma kielensä eikä se ole välttämättä aikaan sidottu.