Kävimme miehen kanssa kävelemässä. Yöllä oli satanut hiukan lunta. Tie oli valkoinen, piha kuurassa, aurinko hivuttautunut jo melko korkealle. Häikäisevä syksyinen aamu. Tänä syksynä niitä on riittänyt, kirkkaita aamuja ja päiviä. Tuntuu kuin emme arktinen kansa olisikaan. Paitsi tuo lumi tietysti.
Usein kävellessäni vilkaisen naapureiden ikkunoita. Onkohan ketään kotona? Lähes talo kuin talo on tiukkaan napitettu säleverhojen taakse. En ymmärrä, miksi. Inhoan sälekaihtimia. Pitääkö peittää valo, jota näillä leveysasteilla ei yleensä ole liiaksi; tämä kesä ja syksy tosin ihana poikkeus. Kimpaannuin niin moisesta, että rykäisin sarjan aforismeja aiheen tiimoilta:

Tiellä kasvotusten, pihalla silmätysten, sisällä verhojen takana.

Piiloudut, keneltä? Etkö uskalla itsenäsi olla?

Pohjolan aurinko tulee iholle?

Jotain luvatontako itsenä olemisessa.

Omenapuiden kesäinen kavalkadi, kukat ja punastuva sato. Ei häpeästä, ilosta.

Syksyllä koulutie, lystikkäiden reppujen tanssi.

Talven tullessa valonpisarat talteen.

Annetaan olemiselle tilaa.


Vaatinevat vielä vähän työstämistä, mutta sainpahan ajatusten ryöpsähdyksen talteen.