lauantai 22. maaliskuuta 2014

Olen miettinyt viime aikoina, miksi ihminen on loitontunut itsestään, eettisistä arvoistaan. Mikä on tehnyt hänestä ruletinpyörittäjän? Raha on eloton elementti. Kasvoton, kylmä ja vieraannuttava. Onko se jännityksenhakuisuutta? Kilpailuako se on? Rynnimistä hartiat edellä muita?
Jos haluaa kilpailla, sen voi tehdä toisinkin. Tallomatta muita. Voi kilpailla tekemällä oikeita asioita. Saavuttaa meriittejä, jos meriitit on se juju. Yhteiskunta on täynnä haasteita, jotka vaativat nokkelia aivoja, yritteliäisyyttä. Ei tarvitse jäädä kolikkoautomaatiksi.
Minua huolestuttavat ihmiset, jotka keräävät ja keräävät. Eivät osaa lopettaa. Sehän on addiktio. Addiktio tyhmään asiaan. Ihminen on kadottanut silloin ajan tajun. Vielä sittenkin kun tiimalasissa rapisee vain hitunen hiekkaa, toiminta jatkuu. Miksi? Seteliautomaatti pysäytetään rajalle. Tapahtuu uusjako. Nämä ihmiset kummastuttavat minua. Heiltä jää tosi elämä kokematta. Heistä tulee  muumioita. Nahka pullistuu, mutta sisällä ei mitään.
Arkiolemisen ilo, tuoksut, värit, luonnon monimuotoisuus, hiljentyminen, myötäeläminen, kumppanuus, ystävyys ja rakkaus, ne tuntuvat olevan vieraita käsitteitä pelimiehille ja -naisille. Kulkevat silmät sumeina hyvien asioiden, mikromaailman rikkauden ohi. Käden ulottuvilla kaikki, mutta ei ehdi, kun pitää huolehtia, mihin seuraavan option, osakeannin, lisäeläkkeen, ylisuuret ansionsa piilottaisi. Sääli. Ei tällaisia ihmisiä käy kateeksi, säälittää.
Mutta harmittaa niiden puolesta, jotka kipeästi tarvitsisivat tuota ansiottoman arvonnousun tuottamaa katetta. Ei se olisi keneltäkään pois, ei edes heiltä, taivaan katolla istujilta. Eihän se ole pois, jos antaa sitä, mitä on liikaa. Mille ei ole järjellistä käyttöä. Mistä ei ole iloa edes itselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti