Olen miettinyt jo vuosikausia, mitä ihminen tekee hirveän paljolla rahalla. Mitä se tuo? Mitä se merkitsee hänelle? Miksi se on tärkeää. Raha tuo tietysti iloa, voi tehdä asioita, mitä on hauskaa tehdä. Jos rahaa on paljon, ei tarvitse ajatella, riittääkö se siihen tai tuohon. Niin. Mutta suhteellisen kohtuullisellakin määrällä nuo toiveet toteutuisivat. Tietysti hankinnan kohteita voi suurentaa. Jaguaari ja ammattikuski, että voi istuskella takapenkillä mustassa silinterihatussa. Loistojahti. Huviloita siellä ja täällä. Aluksi sellaisesta on varmaan paljonkin iloa. Mutta ihminen tottuu ja turtuu. Kohta ei tunnu juuri miltään.
Onko siinä ehkä sittenkin kyse kateudesta. Siitä, että muut ovat kateellisia. Se hivelee.
Entä turvallisuus sitten. Paljo raha tuo turvallisuutta. Ei tarvitse heti lähteä kerjuulle. Se tuo riippumattomuutta. Voi tehdä omia päätöksiä. Vai voiko? Johonkin kuppikuntaanhan sitä silloinkin kuuluu. Pitää ottaa huomioon vertaisryhmät. Kun rahaa on tosi paljon, lisää kasaan mättäminen ei enää kohota pulssia. Voi olla pikemminkin päinvastoin. Pitää muurata talo ja piha panssariaidoin, panna vartijat portille. Uhan, terrorismin pelko hiipii mieleen.
Mistä sitten on kysymys? Egosta, uskoisin. Monia pörssiyhtiön tai suuryrityksen johtajaa katsellessa tulee mieleen, että ego on avainsana. Ikäänkuin pieni poika, poika useimmiten, seisoisi keskellä autiota pihaa ja palelisi. Tai kyyhöttäisi kellarin rapuilla ja varoisi katsomasta taakseen pimeään loukkoon. Ego ei ota kasvaakseen riittäviin mittoihin ilman lisäetuuksia, palkkoja, palkkioita, optioita, lisäeläkkeitä. Tällainen ihminen on jäänyt joskus jotain paitsi. Ehkä jo lapsena. Vaille suojaa ja rakkautta.
Mutta mitä tapahtuu, kun ihminen vuoraa itsensä setelein, osakekirjoin, optiosopimuksin, lukemattomin hyödykkein, joista tavan kansalainen ei voi edes uneksia. Onko hyvä olla tällaisen paperipeiton alla? Ehkä siellä ei palele enää, onhan ilmaa välissä. Mutta ... saattaa tuntua pikkuisen tunkkaiselta.
Tuoko jokainen uusi hyöyke uuden ilon. Hetkeksi ehkä, sekunniksi pariksi. Sitten se unohtuu.
Terveen ihmisen iloon kuuluu ilon jakaminen. Jos minulla on asiat hyvin, herkullinen kakku pöydässä, tarjoan siitä mielelläni palan myös nappurilleni. Minusta kuitenkin tuntuu, että todella uppo-onnekkaat ovat kadottaneet tämän kyvyn. Ovat vuorautuneet niin paksusti paperikasojensa sisään, etteivät näe, maista tai haista mitään mitä "manalassa", tuolla alhaalla tapahtuu. Puhumattakaan, että tarttuisivat joskus jotakuta ei-meikäläistä kädestä kysyäkseen, mitä kuuluu.
Minusta tämä on surullista, sillä se kertoo, että tällaiselta ihmiselta puuttuu aitoja ilon ja läheisyyden kokemuksia.
Olen joskus istunut pörssiyhtiöiden yktiökokouksissa, muutamissa ja katsellut sieltä takapenkilta keulakuvia. Kylmät silmät, parkkiintunut nahka, jähmettynyt hymy, tiukasti pinnistetty, joka huutaa jo kauas: pysykää poissa.
Tämä on kummallista. Minusta ihminen voisi olla rikas ja silti lämmin ja inhimillinen. Tämmöisen ihmisen pitää tehdä sen eteen varmasti paljon enemmän kuin meidän tavallisten. Mutta se saattaisi antaa kohtaaville osapuolille jotain merkittävää. Ja enemmän tällä etujensa vankina olevalle. Tuulahduksen keväästä, sinisestä taivaasta, ihmisestä, joka on siihen lähelle osunut.
Ihminen, joka piiloutuu bunkkeriinsa, jää vieraaksi elämän lahjoille, jotka ovat usein ilmaisia. Lapsen lämmin hymy, pieni käsi omassa kädessä. Toveruus, kanssakulkeminen, luonnon hiljainen kieli, joka jää huomaamatta, jos on liian kiire.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti