tiistai 24. marraskuuta 2015

Olimme ristiäisissä niinkuin on totuttu sanomaan, nytten puhutaan myös kastejuhlasta. Niin oli pikkuinen nätti ja tapitti kirkkailla silmällään suoraan rohkeaa syliinottajaa. Rauhallinen ja hyväntuulinen kuuluu olevan. Hyvä niin, onnea vielä vanhemmille ja isovanhemmille! Tapasimme myös sukua, niitä entisiä tuttuja ja lapsen isän sukulaisia, uusia ihmisiä. Tapaaminen on mukavaa, virkistävää. Katselee ihmisiä silmiin, miettii, mitä hänelle kuuluu ja kysäisee sitten. Enemmän pitäisi olla kontakteja, nähdä useammin, mutta kun se on tullut nykyisin niin hankalaksi, ihmiset varjelevat reviirejään. Onneksi on joulun aika, sukujen aika. Silloin on lupa tulla, nähdä ja tulla nähdyksi. Minä olen jouluihminen edelleen, ei sille mitään mahda.
Maailman melskeet vain tuppaavat aina huolestuttamaan. Kumajavat niin ikävästi taustalla. Ja huolestuttaa muutoinkin, sekä maahanmuuttajien puolesta että hiukan ehkä toisinkin päin. Puolesta siksi, että tulevat useimmat sodan keskeltä, turvattomuuden, puutteen ja nälän keskeltä. Tulevat tänne Eurooppaan, kohtaavat ja ylittävät rajoja ja raja-aitoja. Kaikkialle ei oteta mielellään vastaan. Paljous pelottaa. Mutta tuskastuttaa myös ajatella, mitä he vaelluksellaan kokevat, kuva-aineisto on väliin kauhistuttavaa. Ja mihin päätyvät, telttoihin, tilapäismajoituksiin, vastaanottokeskuksiin ja saavat oleskeluluvan, jos ovat onnekkaita. Sillä välin, vettä, räntää, kylmyyttä, väsymystä, toivottomuutta, pelkoa. Olen joskus miettinyt, jos itse olisin matkalla. Sitä on hyvä muidenkin miettiä. Miten jaksaisi. Tuntuu, etten jaksaisi, ainakaan enää tätä nykyä. Tällainen samaistus on omiaan herättämään myötätuntoa, rukoilemaan heidän puolestaan, toivomaan että sodat asettuvat, saadaan rauha ja jälleenrakentaminen pääsee alkamaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti